Nostalgia on kaipuuta aikaan, jota ei koskaan ollutkaan. Näin sanovat mielellään he, jotka kertovat viihtyvänsä menneisyyden sijaan tulevaisuudessa.
Paluumuuttajana olen tuntenut olevani menneisyyden ja tulevaisuuden välitilassa, sellaisessa hieman melankolisessa mielentilassa. Olen kuljeskellut lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa kuin Karjalan evakko, joka etsii itseään rajan taakse jääneen kotitalon heinittyneestä kivijalasta.
Monet paikat ovat rempallaan tai jo purettu. Teiniajan parhaan ystäväni koti Ivon asuntoalueella odottaa puskutraktoria, ensirakkauteni näyttämö Koskis jyrättiin jo, kuten kymmenet rakennukset viime vuosina ymmärrettävistä syistä.
Bio Vuoksi onneksi pelastui, ja toivoa on nyt Kolmen ristin kirkollakin.
Itselläni ei koskaan ole ollut tunteita Lähteen taloa kohtaan. Minulle se on lähinnä surkuhupaisa monumentti päätöksenteon vaikeudesta. Kaupunkihan osti talon jo vuonna 2015 purkaakseen sen.
Nostalgikkona kuitenkin ymmärrän, millaisin silmin moni talon säilyttämistä toivonut sen näkee. Rähjä on muisto entisajan loistosta, pala historiaa, joka tekee kaupungista oman ja rakkaan.
Mitä järkeä siis on edes tilata ylimitoitettuja havainnekuvia?
Minulla on samantapainen kiintymys Mansikkalan 14-kerroksisiin taloihin.
Lapsuuteni suurin haave oli päästä asumaan noihin pilvenpiirtäjiin. Yhä ne symboloivat minulle 1980-luvun optimismia siinä kuin vhs-videonauhri, mikroaaltouuni ja Kosin lomasaari, jolle en koskaan päässyt pakettimatkalle.
Rakastan tuota 80-lukulaista uljasta tulevaisuudenuskoa. Jos Imatran Manhattania uhkaisi purkutuomio, saattaisin nousta barrikadeille tai ainakin allekirjoittaa vetoomuksen silkasta nostalgiasta.
Sen sijaan keskusliikenneasemaa en jää kaipaamaan, kun sen purkaminen syksyllä alkanee.
Nuorelle se oli kyllä portti suureen maailmaan. Silloin kai kuuluukin haluta pois elämää ahnehtien, jotta näin keski-iässä olisi helppo palata.
VR:n aikatauluhaasteiden takia olen viettänyt vuosien saatossa monta luppotuntia Imatran asemalla, joka on pitkään ollut Suomen kalseimpia kylmäasemia. Kuinka paljon meidän odottajien elämänlaatua kohottaisi kauniimpi ympäristö, josta saisi edes vesilasin?
Imatran uusi juna-asema on havainnekuvissa upea. Puusta ja lasista tehdyn rakennuksen kustannusarvio on 5–7 miljoonaa. Kannattaako sellaista hintaa maksaa seisakkeen viihtyisyydestä?
Hieno on uuden urheilutalonkin havainnekuva, mutta onko meillä varaa yli 20 miljoonan euron palatsiin?
Todennäköisesti ei ja edessä lienee karsintakierros jos toinenkin, jotka riisuvat suunnitelmista kaiken turhan ylellisyyden.
Mitä järkeä siis on edes tilata ylimitoitettuja havainnekuvia?
On siinä järkeä, jos ajattelee havainnekuvien monissa imatralaisissa herättämää aitoa intoa. Itsekin katsoin niitä innostuksen vallassa.
Välillä kannattaa unelmoida isosti.
Voimme kyllä lopulta realiteettien edessä tyytyä vähempäänkin, mutta aina ei tarvitse lähteä ankeimmasta vaihtoehdosta. Optimistisen menneisyyden lisäksi Imatra tarvitsee lupauksen uljaasta tulevaisuudesta.
Eihän tänne muuten olisi mitään järkeä kenenkään muuttaa.
Kirjoittaja on Uutisvuoksen päätoimittaja, joka muutti joulun alla takaisin synnyinkaupunkiinsa Imatralle 25 vuoden poissaolon jälkeen.
