Kolumni | Paras syy paluumuuttoon Imatralle – Eli mitä tajusin, kun isäni sormi hamusi soittokelloa Honkaharjun vuodeosastolla

Kun muuttaa 25 vuoden jälkeen takaisin lapsuudenkotiinsa, nostalgia vaanii vähän joka nurkalla. Viikonloppuna se hyökkäsi kimppuuni kuusimetsässä hiihtäessäni Ollinmajalle. Sehän oli ikuisuus sitten ja vasta eilen, kun sivakoin sinne isän peesissä.

Majalta lähtevä alamäki pelottaa nyt enemmän kuin lapsena. Suuri riemu on vaihtunut pieneen kauhuun.

Isä kaatui tässä tutussa mäessä 15 vuotta sitten 70-vuotiaana. Olkapäähän teki kipeää. Kun olkaa lääkärissä tutkittiin, löytyi sattumalta syöpä. Se oli sitä sorttia, että elinajanennusteeksi annettiin keskimäärin 2,5 vuotta.

Mitä tekisit, jos saisit tietää, että elämäsi päättyy reilun kahden vuoden päästä? Millä tavalla elämäsi muuttuisi, jos joku läheisistäsi sen tiedon saisi?

Alkujärkytyksen jälkeen elämämme jatkui melko tavalliseen tapaan: päiviteltiin säitä, juotiin munkkikahveja, lotottiin, käytiin mustikassa ja verkoilla.

Välillä tietysti väsyimme ja hermostuimme sekä itseemme että toisiimme. Halu viettää yhdessä mahdollisimman paljon aikaa voitti aina, koska jokainen joulu tai juhannus saattoi olla viimeinen. Se ajatus takaraivossa auttoi priorisoimaan.

Välillä olisi ollut helpompaa katsoa pois, mutta se ei tuntunut vaihtoehdolta.

Isä eli diagnoosin jälkeen 12 vuotta. Ehdin oppia tuntemaan hänet. Näin myös, kuinka turvallisesta tuli turvaton. Välillä olisi ollut helpompaa katsoa pois, mutta se ei tuntunut vaihtoehdolta, kun kyseessä oli yksi rakkaimmista ihmisistä. Vietin merkittävän osan elämästäni tuolloin junassa Helsingin ja Imatran välillä matkalla lapsuudenkotiini tai sieltä pois.

Noina vuosina opin kaikenlaista:

Kuinka arvokasta on, että sairaalassa vastassa on tutuksi käynyt lääkäri.

Kuinka arvokasta on, että vuodeosastolla on riittävästi jaksavia eli ystävällisiä hoitajia.

Kuinka kotona ei todellakaan ole aina paras, vaikka sitä mantraa mielellään hoetaan, kun vuodepaikoissa säästetään.

Niinä hetkinä erityisesti tuntuu, että kannatti muuttaa takaisin kotiin.

Monta kertaa näin mykän pelon, kun kuskasin isää Imatralta Lappeenrantaan hoitoon. Monta kertaa paluumatkalla tunsin kokovartalohelpotuksen, kun isä oli saanut hyvää hoitoa eli elämänuskoa.

Tajusin myös, kuinka moni asia on sattumasta kiinni, vaikka sattuman osuutta voisi minimoida.

Kuoleman odotushuoneessa meillä kävi tuuri. Neuvottomina emme siskojeni kanssa osanneet päättää, pitäisikö isä saattohoitaa kotona, kuten meille ehdotettiin. Päätös jäi roikkumaan ilmaan. Sillä välin isälle järjestyi Honkaharjussa yksityishuone, jossa hän sai sen, mitä ihminen eniten kaipaa: turvaa.

Isän viimeisinä viikkoina ja päivinä tajusin kouriintuntuvasti turvan tarpeemme.

Joka ilta lähtiessämme isän luota isä halusi varmistaa, että hän ylettää potilaan soittokelloon. Asettelimme nappia huolella niin, että hapuileva sormi osuisi siihen hädän hetkellä. Isä oli jo täysin avun armoilla, asentoakaan hän ei pystynyt sängyssä itse vaihtamaan.

Joka ilta poistuessamme isän vuoteen viereltä vannotimme yöhoitajaa soittamaan, jotta ehtisimme paikalle, kun aika on. Ehdimme, koska Honkaharjuun on lapsuudenkodistamme lyhyt matka.

Nyt lapsuuteni metsässä hiihtäessäni olen onnellinen muistoistani, siitä ihan viimeisestäkin. Sain olla rakkaan ihmisen kanssa. Isä sai pitää ihmisarvonsa loppuun asti.

Ehkä isän onnettomasta kaatumisesta Ollinmajan mäessä alkoi jotain, jonka takia muutin viime joulun alla takaisin Imatralle.

Nykyään kuskaan äitiä lääkäriin Lappeenrantaan. Menomatkalla meitä molempia hiukan hermostuttaa, tunnelma kirraa herkästi. Palatessamme Subarun sisätila on vapautunut.

”Niin ihania ne hoitajat siellä”, äiti puhelee.

Huh, kävipä se onneksi nopeasti, ajattelen minä, ei tarvitsekaan jatkaa työpäivää kovin pitkälle iltaan. Keitetäänkö kahvit kotona, ehdotan.

Kun äiti alkaa haaveilla ”baakelsista”, ajattelen, että joskus varmaan kaipaan vielä tätäkin. Niinä hetkinä erityisesti tuntuu, että kannatti muuttaa takaisin kotiin.

Kirjoittaja on Uutisvuoksen päätoimittaja, joka palasi synnyinkaupunkiinsa 25 vuoden poissaolon jälkeen, vaikkei koskaan tainnut sieltä oikeasti lähteäkään.

Kolumni: ”Oho, vau, ootpa rohkea”, sanoivat ihmiset, kun kerroin muuttavani takaisin Imatralle – Onko täällä elämää ja tulevaisuutta?

Kolumni: Voiko Imatralla elää hyvää elämää ilman autoa? Aloitin ihmiskokeen, kun autoni hyytyi pakkaseen

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka