Kolumni: Voiko Imatralla elää hyvää elämää ilman autoa? Aloitin ihmiskokeen, kun autoni hyytyi pakkaseen

Mikä on ankein paikka Imatralla? Väittäisin, että eräs kelmeä parkkihalli perjantaisena pakkasiltana, kun venähtäneen työpäivän jälkeen nälkäisenä haluaisi vain kotiin mutta auto ei suostu käynnistymään.

Isältä perimäni rakas kosla oli seisonut koko päivän pakkasessa eikä inahtanutkaan, vaikka kuinka poljin jalkaa kaasulla. Tuijotin töherrettyä betoniseinää edessäni miettien, kilauttaisinko naapurille vai hinaamolle. Kokeilin startata vielä kerran, jolloin moottori murahti laiskasti. Pääsin kotiin, mutta seuraavina päivinä pakkasta oli murrosikäiselle Subarulle aivan liikaa.

Mitkä olivat vaihtoehtoni?

Olen nähnyt Imatralla bussin, mutta mielikuvani kaupungin joukkoliikenteestä ei ole vireä. Yritin netissä selvittää, miten pääsisin aamulla töihin linja-autolla. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen luovutin, kun en saanut aikatauluista tolkkua. Vika saattoi olla minussakin.

Pohdin potkukelkkaa. Sillä viiletimme 1980-luvulla ala-asteelle, mutta nyt pelkkä ajatus vihloi selkääni. Imatran kattavan latuverkoston ansiosta voisin hiihtää töihin. Ajatus kiehtoi mutta pakkasrajani ylittyi. Mittarissa oli viime viikolla miinuksia yli kaksikymmentä.

Suljin pois kyydin kinuamisen kollegalta sekä taksin, sillä talvisotahenkeni alkoi olla korkealla: minähän kävelen!

Kestävätkö ihmiset pakkasta huonommin kuin ennen?

Kestävätkö ihmiset pakkasta huonommin kuin ennen vai miksi jo kymmenen asteen kylmällä meteorologit antavat nykyään pakkasvaroituksia ja koulujen edustoilla oppilaiden jättöalueet täyttyvät pakokaasusta? Ei sellaisia ollut minun nuoruudessani.

Nyt kuulostan tädiltä ja siltä näytinkin, kun hyvin topattuna taapersin Vuoksen suoraa. Teiniminäni olisi hävennyt. 90-luvulla samalla suoralla tuntui aina olevan vastaviima. Pipo ei ollut muotiasuste, ja permanentti jäätyi koppuraksi pyöräillessä. En muista, että olisin silloin arvostanut koulutieni maisemaa, mutta nyt häikäistyin.

Taivas oli pastellia, puut huurrepitsiä, Vuoksesta nousi höyryä.

Pysähtelin, pyörähtelin, napsin kännykällä kuvia ja huokailin: Että on ihmisellä kaunis työmatka! Miksi ihmeessä en hyötyliikkuisi näin elähdyttävästi useammin?

Milloin minusta tuli ihminen, jolle 3,5 kilometrin työmatka pakkasaamuna kävellen on sankariteko? Tuliko teistäkin? En nähnyt matkallani juuri jalankulkijoita mutta autojen virta oli tasainen.

Milloin minusta tuli ihminen, jolle 3,5 kilometrin työmatka pakkasaamuna kävellen on sankariteko?

Lisääkö ovelta ovelle aina autolla ajaminen todella elämänlaatua?

Näin kai kuvittelemme.

Uutisvuoksen haastattelussa moni Imatrankosken yrittäjä visioi, että kävelykadun voisi avata autoille kuihtuvan keskustamme elävöittämiseksi.

– Avaisin kävelykadun vähintään toiseen suuntaan liikenteelle. Suomalaiset ovat sellaisia, että liikkeen eteen pitää päästä autolla. Se korostuu vielä enemmän pienillä paikkakunnilla, pyörämyyjäkin sanoi.

Päätin jatkaa pakon edessä alkanutta ihmiskoetta: kuinka hyvin Imatralla pärjää ilman autoa? Eipä ainakaan bensan hinta kismitä, kun jätän auton talliin. Tänään kävin jo testaamassa, kuinka pääsen hiihtämällä töihin. Helpommin ilmeisesti kuin linja-autolla.

mari.markkanen@uutisvuoksi.fi

Kirjoittaja on Uutisvuoksen päätoimittaja, joka muutti joulun alla takaisin synnyinkaupunkiinsa 25 vuoden poissaolon jälkeen.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka