Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Pääkirjoitus Suhteet itään ovat Suomen ulkopolitiikan ydintä vastakin

Suomessa asennoituminen Venäjän aggressioon näyttää olevan varsin yksituumaista. Presidentti Vladimir Putin ja Venäjä koetaan vastuullisina Ukrainan sotaan.

Valtaosa suomalaista on vahvasti sillä kannalla, että Suomi ei voi normalisoida suhteitaan Venäjään niin kauan kuin Putin pitää maassa valtaa. Tieto selviää Helsingin Sanomien kyselystä, joka julkaistiin viikonloppuna. 90 prosenttia vastaajista oli väitteen kanssa samaa tai osittain samaa mieltä.

Vielä selvemmin suomalaiset kokevat, että Venäjällä ei ollut oikeutta liittää osia Ukrainasta itseensä.

Vanha tapa tiedetään vääräksi, mutta uusi on vielä keksimättä.

Muualla Euroopassa näkemykset sodan luonteesta eivät välttämättä ole yhtä kirkkaita. Esimerkiksi Saksassa ymmärrys Ukrainaa kohtaan on vähentynyt samalla, kun energian hinta on kohonnut ja talousvaikeudet lisääntyneet.

Myös Suomessa kannattaa varautua siihen, että talven edetessä ja erilaisten häiriöiden ehkä yleistyessä soraäänet voimistuvat.

Sodan päättyminen ei ole näköpiirissä, vaikka kaikki sodat päättyvät aikanaan. Nyt tehtävät ratkaisut vaikuttavat siihen, millaiseen asentoon Eurooppa ja maailma asettuvat, kun aseet joskus vaikenevat.

Suomessakin on jo syytä miettiä, miten tulevaisuudessa järjestämme suhteemme itänaapuriin. Kyse ei ole lähivuosien asiasta, mutta Putinin jälkeen – ehkä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä – suhteita pitää taas rakentaa normaalimmalle pohjalle. Nato-jäsenyydestä huolimatta meidän pitää muistaa maantiede.

Viime kuukausina Suomessa on alkanut lähihistoriamme ravakka uudelleenarviointi. Nykyisiä ja entisiä päättäjiä jaetaan vuohiin ja lampaisiin sen mukaan, kuinka kaukoviisaita he ovat osanneet olla Venäjä-näkemyksissään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomessa ja ylipäänsä lännessä on ollut vallalla ajatus, että taloudellisten siteiden lisääminen pikkuhiljaa demokratisoisi Venäjää kohti länsimaista yhteiskuntaa. Ajatuksesta pidettiin sitkeästi kiinni, vaikka jo pitkään oli nähtävissä Venäjän todellinen suunta.

Vanha tapa tiedetään vääräksi, mutta uusi on vielä keksimättä. Siitä Eurooppa ei pääse, että jokin rauhanomainen tapa yhteiselon järjestämiseksi Venäjän kanssa tarvitaan. Tämä kysymys leimannee myös Suomen ulkopolitiikkaa vähintäänkin tämän kuluvan vuosisadan ajan.