Päätoimittajalta Päätin peruskouluni Imatralla keskellä 90-luvun lamaa – Nämä sanat olisin halunnut kuulla

Onni on siinä välissä, kun ei ole pyrkimässä mihinkään.

Lause tarttui jostain päähäni ja jäi asumaan aivojeni sopukoihin. Sieltä se putkahti mieleeni näin koulujen kevätjuhlien aikaan.

Kun kaikki valo, vihreys ja liverrys pakahduttavat, tavoittaa helposti sen huumaavan vapaudentunteen, joka valtasi mielen ja kehonkin koulun juhlasalissa Suvivirren raikuessa. Koko pitkä ja kuuma kesä edessä, eikä mitään pakollista!

Muisto on tietenkin vain osittain totta. Vapaudentunteeseen sekoittui myös stressiä kesätöiden ja jatko-opiskelupaikan saamisesta.

Kunpa joku olisi sanonut, että menkää ja kokekaa, eläkää ja etsikää, murehtikaa vähemmän.

Vietin lukion jälkeen 1990-luvun loppupuolella välivuoden Uutisvuoksessa, jossa pääsin kirjoittamaan kolumneja. Äitini leikekirjasta mustavalkokuvasta katsoo vakava nuori, joka avautuu kilpailuyhteiskunnan paineista ja menestymisen pakosta.

Nuorten lisääntyneestä ahdistuksesta puhuttiin jo tuolloin, ja viime vuosina puhe on vain yltynyt. Juuri uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan nuoret aikuiset kantavat huolta jaksamisestaan, pärjäämisestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Mikä yhteiskunnassamme on vikana, jos merkittävä osa nuorista uhkaa uupua, tutkijat kysyvät.

Oma sukupolveni ei osannut samalla tavalla kyseenalaistaa uuvuttavaa elämisen mallia. Kasasimme vain lisää paineita uskomalla harhaan, että uupuminen on ennen kaikkea yksilön omaa heikkoutta.

Tietty epävarmuus, itsen ja oman paikan etsiminen, kuuluu nuoruuteen. Tuntuukin ihan hölmöltä olettaa, että tulevaisuudenkuvan täytyisi tuolloin olla kirkas.

Kunpa meidänkin sukupolvellemme joku olisi sanonut, että menkää ja kokekaa, eläkää ja etsikää, murehtikaa vähemmän. Vielä teidän ei tarvitse tietää, mitä teistä tulee.

Löysin hiljattain Imatrankosken yläasteen ysiluokkamme lehden, jonka takakanteen oli kopioitu konekirjoitusliuska, luokkakaverini Sannan kevätjuhlapuhe. Olimme päättämässä peruskoulua Imatralla keskellä lamaa vuonna 1992.

”Saattaa tuntua turhauttavalta lähteä nyt opiskelemaan ammattia, koska työpaikat ovat tiukilla mutta kun lama hellittää, tarvitaan paljon ammattitaitoisia työntekijöitä – vielä meitä tarvitaan”, Sanna puhui liikuntasalin koivukulisseissa meidän muiden peitellessä liikutustamme siitä, että olimme samaan aikaan pieniä ja isoja.

Osa meistä meni lukioon, osa ammattikouluun mutta tuskin kenellekään oli vielä selvää, mitä haluaisimme tehdä loppuelämämme. Tiedämmekö sitä vieläkään? Nyt koulunsa päättäville tahtoisin sanoa, että on ok vielä vanhanakin miettiä, kuka on ja mistä oikeasti pitää.

Kirjoittaja on Uutisvuoksen päätoimittaja.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka