Sodan ja pandemian ohella kevättä ovat hallinneet uutiset työtaisteluista. Hoitoalan henkilökunta vaatii palkankorotuksia vastineeksi kuormittavasta työstä sekä koronan aikaisesta venymisestä. Tämä on ymmärrettävää, ja kansa tukee vaatimusta. Kiistaa mutkistaa, ettei kunnilla ja sairaanhoitopiireillä ole varaa suuriin korotuksiin.
Perusongelma tiedetään. Sanna Marinin (sd.) hallitus ei osoita tarpeeksi varoja hoitoon ja hoitajille. Sen sijaan he pelottelevat hoitajia töihin pakkolakien uhalla. Toisin kuin he halusivat uskotella, alueuudistus ja hyvinvointialueet eivät tuokaan parannusta hoitohenkilökunnan tarpeeseen, työoloihin tai palkkaukseen. Kävi kuten varoitettiin, että uudistus lisää hallintoa sekä palkkiovirkoja ja piilopuoluetukia.
Moni ymmärrettävästi kysyy, mihin rahat katoavat. Hallitus velkaannuttaa Suomea noin 7000 miljoonalla tänä vuonna, ja kansaa verotetaan kaikesta mahdollisesta. Silti vastaus yhteiskunnan tärkeimpien toimintojen pyörittäjille on aina sama: ”Ei ole rahaa”. Tarjoan tähän kaksi ratkaisua.
Julkista sektoria tulee tehostaa. Pomoportaasta vähentämisen ohella tehostamista olisi myös työnjaossa. Nyt vähää hoitohenkilökuntaa kuormitetaan hoitotyöhön kuulumattomilla kalustohuollon ja tukipalveluiden tehtävillä, lääkärien työaikaa menee tietokoneiden näppäilyyn. Tehtävien jako on laitettava kuntoon ja hoitohenkilökunnan panos hoitotyöhön.
Toiseksi suomalaiset pitävät kestämättömänä, että samaan aikaan kun hoitajien palkankorotuksiin ei muka ole laittaa muutamaa sataa miljoonaa, hallitus lisää kehitysapua vastaavilla summilla. Tämä siis entisen yli 1 000 miljoonan vuodessa päälle – jopa Venäjää tukeviin maihin. Näitä ja muita tarpeettomia ulkomaille meneviä rahoja on karsittava raskaalla kädellä ja siirrettävä yhteiskunnan perustehtäviin.
Kirjoittaja on lappeenrantalainen kansanedustaja (ps.)