Kolumni: ”Oho, vau, ootpa rohkea”, sanoivat ihmiset, kun kerroin muuttavani takaisin Imatralle – Onko täällä elämää ja tulevaisuutta?

Talvella 1960 Imatra sai uusia asukkaita. Junantuoman nuorenparin omaisuus – vaatteet, pari räsymattoa ja lakanapakka – mahtui kahteen matkalaukkuun. Sen verran taskussa oli metsätöillä ansaittuja markkoja, jotta Linnankoskelta saattoi vuokrata huoneen rintamamiestalon yläkerrasta. Tärkein kantamus ei painanut mitään: iso tulevaisuudenusko.

Kuusi vuosikymmentä sitten isäni lähti veljiensä tavoin Savon maaseudulta töihin terästehtaalle Imatralle, jonka väkiluku kasvoi kohisten. Myös äitini silmissä uusi kotipaikkakunta näytti lupaavalta kuin Vuoksen Asun näyteikkunat tyllihameisine mallinukkeineen. Tuntui selvältä, että ahkeruudella ja säästäväisyydellä kohtaloonsa saattoi vaikuttaa niin, että edessä oli koko ajan parempaa.

Mietin vanhempiani, kun joulukuussa pakkasin laatikoihin huusholliani Helsingissä. Roinaa oli enemmän kuin olin kuvitellut, mikä johti miltei hermoromahdukseen muuttoauton tuloa edeltävänä yönä kello kaksi. Kaipasin totisesti kaikesta turhasta karsittua, selkeää elämää.

Joulun alla muutin takaisin isäni rakentamaan lapsuudenkotiini Imatralle, josta lähdin opiskelemaan 25 vuotta sitten. Ystävät ja tutut kommentoivat ”yllätyspäätöstäni” yleisimmin sanoilla ”oho” tai ”vau”. ”Ootpa rohkea” -lausahduksen kuulin niin usein, että oli pakko kysyä: mikäs tässä nyt niin rohkeaa on? Vastavirtaan meneminen, kuulemma.

Virta on tosiaan vienyt jo pitkään poispäin Imatralta. Väki vähenee ja vanhenee huolestuttavasti, kuntatalous on ahdingossa, näyteikkunat pimenevät. Voiko virran kääntää ja miten? Kuinka hyvää elämä on tällaisessa paikassa? Millaisen tulevaisuuden se tarjoaa?

En vielä tiedä, mutta kiinnostaa kovasti nähdä. Muutan nyt hyvin erilaiseen paikkaan kuin vanhempani aikoinaan, mutta kenties sain perinnöksi tulevaisuudenuskon. Vanhemmilleni Imatra tarjosi hyvän elämän. Vielä saattohoidossakin Honkaharjussa isäni uskoi, että kaikesta selvitään. Se ei tarkoita tosiasioiden kieltämistä vaan ratkaisujen etsimistä, hyvän huomaamista ja lopulta sen hyväksymistä, mitä ei voi muuttaa – yhdessä, toisten apuun luottaen.

On helppo palata paikkaan, johon liittyy onnellisia muistoja.

Minä sain Imatralla turvallisen lapsuuden. On helppo palata paikkaan, johon liittyy onnellisia muistoja. Yksi lapsuuteni elävimpiä muistikuvia on se, kuinka kotimme sohvalta kuuluu kotoista rapinaa ennen kuorsausta. Isä oikaisi itsensä aina tehtaan aamuvuorosta tultuaan sohvalle, luki paikallislehden ja otti nokoset. Sitten lähdimme usein hiihtämään. Latu alkaa kotipihaltamme, mikä näin lumisena talvena on jo yksistään erinomainen syy paluumuuttoon. Tutussa metsässä elämä tuntuu oitis jotenkin selkeämmältä ja syvemmältä.

Selkeyttä ja syvyyttä toivon löytäväni myös uudessa työssäni Uutisvuoksen päätoimittajana. Saan aitiopaikalta seurata Imatran seudun tätä päivää ja tulevaisuutta, meille paikkakuntalaisille tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Kuulisin mielelläni, kuinka me osaltamme voimme tehdä sinun elämästäsi entistä parempaa.

Anna siis palautetta, esitä toive tai vinkkaa juttuaihe. Tullaan tutuiksi.

mari.markkanen@uutisvuoksi.fi

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka