Kolumni: Olenko ainoa, joka ei ole hurahtanut kirpputoreihin?

Olen ulkopuolinen. Olen maailman ainoa ihminen, joka ei harrasta kirpputoreja. Kaikki ympärillä kehuvat kilpaa kirpputorilöydöillään ja varsinkin sillä, mistä kaikesta ovat päässeet näppärästi eroon ja mitä kaikkea kivaa ansaituilla rahoilla onkaan saatu aikaan. Yleissivistykseen kuuluu tietää, mikä kaikki menee kaupaksi ja mikä ei niinkään ja mitä kannattaa viedä ihmisten hypisteltäviksi kirpputoripöydille ja mikä taas ehdottomasti on vain ja ainoastaan nettikirpputorien tavaraa. Silmissäni on sellainen vika, joka estää näkemästä kirpputorien aarteita. Näkökenttäni täyttää kaikki resuinen ja likainen, joka kuuluisi kaatopaikalle tai materiaalinsa mukaiseen kierrätykseen, ja ne lukuisat arkitavalliset kurkku- ja hillopurkit, jotka minun maailmassani haetaan kaupasta täysinä ja viedään tyhjinä pihan perälle jätekatokseen. En osaa samaistua yhteisöön, jossa joku kuvittelee nyhtävänsä rahaa joltakulta toiselta viime viikolla tyhjentyneestä pikkelsipurkista. Somessa nauretaan parodioille nettikirppisten sääntöväännöistä ja lyhennekielestä. Tai voivathan ne olla tottakin — en minä tiedä. En peukuta enkä tykkää. Siivouspäiväni on pakkopulla, joka tapahtuu kotona neljän seinän sisällä imurin ja mikrokuituliinojen kanssa eikä katukiveyksellä ylijäämätavaran kanssa hengaillessa. Autoni peräkonttiin pakkaan todennäköisemmin valtiosihteerin kuin peräkonttikirppiksellä myytävää tavaraa. En osaa kierrellä, fiilistellä, hypistellä, olla ajan kanssa. Nopsasti vain piipahdan, kun tarvitsen ehjän aluslasilautasen mikroaaltouuniin tai puhtaan räsymaton, jonka raaskin sijoittaa parvekkeelle. Kun haluan luopua itselleni turhaksi käyneistä vaatekappaleista, riittää pikapiipahdus hyväntekeväisyyskirpputorin eteisessä. Saa tankkaamassakin käydä, vaikka ei harrastaisikaan essonbaareissa notkumista. Kirsi Mäkinen kirsi.makinen@kaakonviestinta.fi