Pahoistakin paikoista voi selvitä, osoittaa Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen omalla esimerkillään

28.8.2017 5:44
Kuva: Anu Pakarinen
Soja Murto-Hartikainen on valinnastaan erittäin otettu.
Soja Murto-Hartikainen on valinnastaan erittäin otettu.

Imatran Inkeriksi lauantaina kruunatun Soja Murto-Hartikaisen, 41, alkutaival Imatralla oli kaikkea muuta kuin lupaava.

Elettiin 1980-luvun loppua, kun vanhemmat pudottivat uutispommin. Perhe muuttaisi pois Kotkasta. Ensin Mikkeliin, sitten Imatralle. 12-vuotiaalle teinitytölle tämä oli maailmanloppu.

Imatralla yksinäinen tulokas päätyi jengiin, joka varasteli autoja, ryyppäsi ja teki mitä lystäsi. Sekalaista joukkoa yhdisti vaikeat kotiolot. Soja Murto-Hartikainen oli poikkeus. Kiltti perhetyttö, jolla oli kotiintuloajat. Hän vietti kaksoiselämää: rellesti, mutta palasi kotiin ajoissa.

Villit vuodet opettivat

Tiet erkanivat, kun osa jengiläisistä joutui koulukotiin, osa lastenkotiin. Soja Murto-Hartikainen oli saanut hölmöilyistä tarpeekseen ja halusi ryhdistäytyä. Onneksi, hän sanoo, sillä puolet silloisista ystävistä on haudassa ja loput vankilassa.

Hän oli vain 16-vuotias lukiolainen, kun vanhemmat olivat taas muuttamassa, tällä kertaa Keski-Suomeen. Hän kieltäytyi lähtemästä ja jäi yksin asumaan Imatralle. Vuotta myöhemmin hän tapasi nykyisen aviomiehensä.

— Tunsin itseni niin aikuiseksi. Paljon aikuisemmaksi kuin nykyään, hän nauraa rempseästi.

Perustettiin perhe, ja vähitellen suunnitelma Imatralta lähdöstä hiipui. Täysin imatralaiseksi Soja Murto-Hartikainen ei silti tunne vieläkään itseään.

— Olen enemmän imatralainen kuin mitään muuta, enkä ole menossa minnekään. Olen matkalla imatralaiseksi.

Isän ja äidin jalanjäljillä

Pitkään Soja Murto-Hartikainen pähkäili, mikä hänestä tulee isona. Ei ainakaan käsityöläiseksi, kuten isä ja äiti, hän vannoi. Vaan kuinkas kävikään. Veri veti Lappeenrantaan artesaanikouluun, opiskelemaan kutomista ja ompelua.

Lukion mitenkuten rämpinyt lintsari puhkesi kukkaan. Hän ahnehti kursseja, haaveili omasta sisustustekstiili- ja juhlavaatemallistosta ja suoritti neljässä vuodessa kaksi tutkintoa.

Kansallispukujen pariin hän päätyi vahingossa. Paremman puutteessa hän otti nuorena käsityöyrittäjänä muutaman tilauksen vastaan. Sen jälkeen hän ei olekaan halunnut tehdä mitään muuta.

— Mitä pienempää piperrystä, sen parempi. Jos johonkin kirjailuun menee 150 tuntia, ne ovat ihanat 150 tuntia, hän kihertää.

”Rikastumaan ei pääse”

Nykyisin Soja Murto-Hartikainen tunnetaan kansallispukuvalmistajana ja -auktoriteettina kautta Suomen. Rikastumaan ei pääse, mutta töitä on jonossa kahdeksi vuodeksi eteenpäin, hän kuvailee.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Vuosi sitten hän oli tilanteessa, etteivät päivän tunnit enää riittäneet. Varsinainen leipätyö ei häntä kuormittanut, vaan kaikki muu, monenlainen vapaaehtoistyö. Hän uuvahti.

— Makasin keittiön lattialla sikiöasennossa ja itkin.

Hän haki apua, kevensi kalenteriaan ja toipui.

Ei paineita Inkeriydestä

Imatran Inkerinä Soja Murto-Hartikainen lupaa olla oma itsensä, ja puhua ja toimia hänelle tärkeiden asioiden puolesta. Ihan niin kuin tähänkin asti. Paineita ei ole tarkoitus ottaa.

Jos jotakin, niin avarakatseisuutta hän toivoo maailmaan lisää. Ettei turhaan lokeroitaisi ihmisiä. Kuten vaikka niitä nuoruuden jengiläisiä. Eivät he pahoja olleet, ainoastaan heitteillä, sanoo hän vakavana.

Turha on myöskään lokeroida tätä Inkeriä, joka rakastaa kansallispukujen lisäksi formuloita ja ylipäätään moottoriurheilua.

— Kukaan tai mikään ei ole parempi kuin toinen. Esimerkiksi baarivisailut, kansantanhut, jääkiekko ja baletti ovat kaikki yhtä tärkeitä asioita. Turha niitä on vertailla.

Anu Pakarinen