Lue abiturientti Säde Pietilän kirjoitus: Homekoulut vievät pahimmillaan nuorten terveyden, sosiaaliset suhteet ja ilon opiskelusta

29.4.2017 14:08
Kuva: Anu Pakarinen
Säde Pietilä kertoo jaksaneensa perheen ja poikaystävän tuella. Vieressä Joel Nevalainen.
Säde Pietilä kertoo jaksaneensa perheen ja poikaystävän tuella. Vieressä Joel Nevalainen.

Ruokolahtelainen Säde Pietilä on tämän kevään abiturientti. Alla on hänen omakätinen kirjoituksensa siitä, miten jatkuvat sisäilmaongelmat ovat vaikuttaneet hänen koulunkäyntiinsä ja terveyteensä. Lue myös Säde Pietilän haastattelu tämän päivän lauantain Uutisvuoksesta.

”Ongelmatapaus”

Aloitin Imatran Yhteislukiossa vuonna 2014. Olin jo alkujaan motivoitunut ja halusin päämäärätietoisesti saavuttaa opiskelussa tason joka mahdollistaisi hyvät tulevaisuuden näkymät. Olin valmis tekemään paljon töitä unelmieni eteen mutta en koskaan uskonut matkani olevan näin pitkä.

Ensimmäisenä lukiovuotena ongelmat alkoivat pikku hiljaa. Aloin ihmetellä, kun olin jatkuvasti sairaana. Taudit kestivät tavanomaista pidempään, jopa viikkoja. Jatkuva pieni kuumeilu tuntui vievän voimat kokonaan. Hiljalleen minulle alkoi valjeta mistä oikeastaan oli kysymys.

Kyseessä oli pitkän altistuksen purkautuminen pahoina oireina, lukioni oli homeessa. Siellä oli siis huono sisäilma niin kuin on tapana puhua. Sain diagnoosin Etelä-Karjalan keskussairaalalta, että vuosia jatkuneet tutkimukset jalkojen kipuilusta, migreenistä, hengenahdistuksesta ja oudoista mahakivuista kenties kaikki selittyivät huonolla sisäilmalla. Silloin tajusin mistä tarinani oli itse asiassa jo alkanut. Ruokolahdella käymäni esikoulu lakkautettiin heti sieltä lähdettyäni sisäilmaongelmien takia ja peruskouluni meni samasta syystä purkuun pian siirryttyäni lukioon.

Keväällä 2015 minut siirrettiin pysyvästi opiskelemaan Saimaan ammattiopisto Sampon tiloihin, jonne lukiolla oli sijoitettuna muutama luokkatila. Diagnoosi ja siirto Sampoon sai minut ajattelemaan miten paljon altistus huonolle sisäilmalle on todellisuudessa vaikuttanut minuun. Aloitin tanssin kolme vuotiaana. Intohimo tanssiin vei minut Ruokolahdelta Imatralle harjoituksiin lähes päivittäin. Yllättäen kuitenkin jalkakivut ilmaantuivat yläasteikäisenä ja pakottivat minut lopettamaan.

Lukiolaisena Sampolla olo tuntui jollain lailla melko absurdilta. Lukiolaiset vain kävivät tunneilla Sampon tiloissa mutta minä aina jäin, välitunneiksi, ruokatunneiksi, olin kaiken ajan siellä ja tietenkin pääasiallisesti yksin.

Sampolla käynnistynyt remontti aloitti tutut oireet jälleen ollessani lukion toisella. Lopulta keväällä 2016 kävelin Sampon ovista päässäni varma päätös siitä etten enää palaisi. Kohdallani ei koskaan tullut kysymykseenkään lukion keskeyttäminen. Viimeiset jaksot opiskelin kotona. Toisen jaksoista täysin yksin, toisen etäyhteyden turvin, jonka kautta näin sähköiset muistiinpanot ja kuulin opettajan äänen. Nykyteknologialla oli vaikea uskoa kuinka kauan etäyhteyden laittamisessa oikein saattoi kestää ja kuinka huonosti se toisinaan toimi. Oli myös hyvin uuvuttavaa taistella etäopetuksen saamisesta kaiken muun itse tehdyn työn ohella.

Kesällä 2016 Imatran Yhteislukiosta tuli sulkemispäätös. Se tuntui siinä kohtaa lottovoitolta. Enää ei tarvitsi kantaa opiskelusta omilla harteilla niin suurta taakka vaan pystyisin palaamaan normaaliin opiskeluun muiden pariin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Lukion tilat sijoitettiin välittämättä minun ja vanhempieni pyynnöistäni ammattikoulu Sampoon sekä moduuleihin. Ruokala ja liikuntasali jatkoivat olemassaoloaan vanhan koulun tiloissa. Kävin koko syyslukukautena koulussa kolme päivää. Ensin olin kaksi päivää ja sairastuin kahdeksi viikoksi angiinaan. Palasin kouluun ja illalla kotiin palatessani kurkkutulehduksen rakkulat palasivat. Totesin, että normaali koulunkäyntini oli jälleen pilattu. Ihmiset vaatteineen ja tavaroineen kantoivat Sampolta ja Imatran Yhteislukion käyttöön jääneistä tiloista oireita aiheuttavia kemikaaleja. Olin umpikujassa, jälleen.

Palasin kotiopiskeluun todettuani tosiasian, etten tässä koulussa en enää koskaan opiskelisi kuten muut. Valmistauduin syksyn ylioppilaskirjoituksiin yksin ilman mitään yhteyttä koululle ja kirjoitin ylioppilaskokeet kotona opettajien valvonnassa. Jaksot kuluivat, sain tutun pätkivän etäyhteyden opiskeluni tueksi. Se ei kuitenkaan lyhentänyt päivieni pituutta. Tein päivää pitkälti yhdeksästä viiteen tai kuuteen. Valitettava tosiasia on, että iloni opiskelusta alkoi kuitenkin hiljaa hiipumaan. Tein töitä niin paljon kevään ylioppilaskirjoituksia varten kuin yksinkertaisesti jaksoin ja usein vaikka en olisi jaksanutkaan mutta opiskelu ei enää ollut sillä tavalla kivaa kuten se vielä joskus oli minulle ollut.

Opiskellessani kevään ylioppilaskirjoituksiin kävin samalla pitkää ja raskasta taistelua oikeuksistani abivuoden tapahtumiin. Kolmannen vuoden opiskelijana koin vääryytenä sijoittaa kaikki minulle kuuluvat tapahtumat vanhan lukion saliin ja samalla jättää minut ulkopuoliseksi kaikesta aivan kuin en muuten jo sitä olisi opiskellessani yksin kotona ja ollessani etäyhteyteni kanssa jatkuva ihmetyksen aihe. Näin kuitenkin kävi. Sain taisteltua itselleni kuitenkin kevään lakkiaistilaisuuden paikkaan, jossa voin saada lakin yhtä arvokkaasti kuin kaikki muutkin.

Vaikka itse saan elämäni kenties raskaimmat kolme vuotta päätökseen kevään lakkiaistilaisuudessa on valitettavasti joillain ne mahdollisesti vasta edessä. Imatran Yhteislukion tulevaisuutta nimittäin suunnitellaan yhtenä vaihtoehtona sijoitettavaksi tarinassani esiintyneeseen Saimaan ammattiopisto Sampon yhteyteen, josta itse jouduin pahojen oireiden takia jäämään kotiopiskeluun keväällä 2016. Peruskoulun päättäneiden nuorten valinnanmahdollisuudet ovat tällä alueella terveyden kannalta valitettavan huonot. Ongelman laajuutta kuvastaa se, että minulla ei koskaan ollut vaihtoehtoa vaihtaa lukiota muihin lähialueillani oleviin sillä viestit niidenkin sisäilmaongelmista kantautuivat tietooni monelta taholta.

Tahtoisin muistuttaa ihmisiä homekoulujen todellisista seurauksista, jotka liian usein unohdetaan. Homekoulut vievät pahimmillaan nuorten terveyden, sosiaaliset suhteet ja ilon opiskelusta kuten itselleni pitkälti kävi. Oireet eivät myöskään lähde, ne jäävät. Jopa perus kaupassa käyminen on yhä hankalaa vaikka olen jo viimeisen vuoden opiskellut itsenäisesti puhtaassa ympäristössä. Seuraukset näkyvät pitkään ja sulkevat monia ovia. Soitellessani Suomen yliopistoihin etsien itselleni jatko-opiskelupaikkaa olivat vastaukset sisäilma kyselyihini lohduttomia. Tilanteen vakavuuteen tulisi mielestäni vihdoin herätä.

Lopuksi tahtoisin vielä kiittää eritoten perhettäni ja ryhmänohjaajaani, jotka ovat olleet koulutaipaleeni suurin apu sekä niitä kaikkia opettajia, jotka eivät epäilleet minua, vastasivat kysymyksiini ja pitivät minua ennen kaikkea oppilaana, eivätkä ongelmatapauksena.

Säde Pietilä