Kolumni: Liha, järki ja tunteet

17.2.2017 18:08

Syön naudanlihaa, sikaa, lammasta, broileria, hirveä, jänistä, ankkaa, ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Nautin ulko- ja sisäfileestä, kyljyksistä, kinkusta, jauhelihasta ja maksasta.

Vaimo, peijooni, olikin korvannut jauhelihan nyhtökauralla.

Lihaa syöväksi sekasyöjäksi minut on kasvatettu. Sotasukupolveen kuuluneille vanhemmilleni liha edusti hyvinvoinnin lisääntymistä ja elämän helpottumisesta. Työmiehen palkkapussin ohuus ja kohtuullisuutta painottanut kulttuuri pitivät määrät kohtuullisina.

Lukiossa 70-luvun lopulla maantiedon ja biologian opettajamme Sipo kertoi meille fossiilisten polttoaineiden voimistavan kasvihuoneilmiötä. Sipo itse oli siihen aikaan lähes ufoon rinnastettava harvinaisuus eli kasvissyöjä. Saimme tietää YK:n maatalousjärjestö FAO:n laskelmasta, jonka mukaan maapallolla riittäisi ruoka 12 miljardin väestölle, jos ihmiskunta siirtyisi käyttämään kasvisravintoa.

Lihansyöntiäni olen yrittänyt jo muutaman vuoden vähentää. Tähän minut on suistanut huoli ympäristöstä ja omasta terveydestä.

Ensimmäiset kasvissyöjät ilmaantuivat tuttavapiiriin 90-luvulla. Omat lapseni ja heidän ikätoverinsa suhtautuvat eettisiin ruokavalioihin luontevasti. Kaiken eläinperäisen ruuan välttäminen eli vegaanius ei heissä herätä edes sisäistä hymyä. Minua kummastuttaa ehdottomuus ja se, miksi joku tekee vapaaehtoisesti arjestaan niin vaikeaa.

Vegaaneja enemmän minua huvittavat vakaumukselliset lihansyöjät. He ovat yleensä keski-ikäisiä miehiä. Moni heistä vetää lenkkimakkarapalan syvälle nenäänsä, kun vain kuuleekin sanat koulun kasvisruokapäivä tai WWF.n lihaopas.

Eräs heistä tilitti järkytystään Facebookissa, kun oli tullut hiihtolenkiltä ja haarukoinut hyvällä ruokahalulla naamariin lautasenkopallisen makaronilaatikkoa. Vaimo, peijooni, olikin korvannut jauhelihan nyhtökauralla. Voiko miestä syvemmin loukata?

Tero Ponto
Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän toimittaja.