Kolumni: Voi elämä

19.2.2016 17:18
Kuva: Maija Kaibijainen

Maasta sinä olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tulla. Näitä sanoja saan ammattini puolesta toistella usein ja joka kerta sanat pysäyttävät.

Kun katsoo arkkua elämän katoavaisuus, oma kuolevaisuus koskettaa. Kuoleman ajatteleminen ahdistaa, mutta samalla kysyy, mikä on elämä. Mikä on minun elämä?

Ehkä välillä sitä uskaltaa kysyä itseltään rehellisesti: ”Tätäkö on minun elämäni?” Tähänkö minun pitäisi olla tyytyväinen ja elää hautaan asti tässä elämässä ja olosuhteissa?

Itse olen joutunut viime kuukausina tekemään elämäni inventaariota niin konkreettisesti kuin henkiselläkin tasolla. Olen joutunut katsomaan menneisyyttä ja miettimään mistä kaikesta pitäisi päästää irti, mitä kaikkea säilyttää ja kantaa huomiseen.

Kai sitä voisi sanoa, että elämäni on pyörähtänyt ympäri ja järkkynyt perustuksiaan myöten. Juuri tällaisissa hetkissä, kun pakkaa elämäänsä laatikoihin, näkee sen, mistä tulee ja mikä on nyt. Mutta entä tulevaisuus?

Mikä on minun elämäni merkitys ja miten korkealle uskallan kurkottaa?

En voisi väittää keksineeni elämäntarkoitusta, mutta merkityksen kyllä. Minun olemassaolo itsessään on merkittävää. Ei ehkä muille, mutta minulle. On vain yksi elämä, niin hauras ja katoavainen, ja minun käsissäni ovat avaimet sen elämiseen.

Mutta mitä mahdollisuuksia itselleni annan? Sillä haluaa sitä tai ei, jämähtäessä paikoilleen lakkaa menemästä eteenpäin, lakkaa etsimästä merkitystä, eikä sitä tulla tarjoamaan hopeatarjottimella kenenkään ovelle.

Pitäisi etsiä, ja luottaa siihen, että on olemassa syy tälle kaikelle. Ehkä merkityksen löytäminen vaatii joskus kipeitä ratkaisuja, mutta uskaltaako niitä olla tekemättä? Kun kypsään aikuisuuteen ehtineet ihmiset kertovat asioita, joita katuvat, listalla ei niinkään ollut ne tehdyt teot, vaan tekemättä jättäminen.

Kirjassaan Anam cara -kirjassa John O’Donohue kirjoittaa: ”Ihminen on arvolleen velkaa nautinnon verran.”

Tämä ajatus kuvaa elämää. Ei merkitystä määritä olosuhteet, työpaikka tai työttömyys, merkitys nousee sisältä, minusta itsestäni.

Ja minä olen arvolleni velkaa sen verran, että pysähdyn ja uskallan katsoa elämääni silmästä silmään. Jos se ei tyydytä, minun velvollisuuteni on tehdä sen merkityksen löytymiseksi kaikkeni.

Ehkä tämä on mindfullneksen hömppää, mutta mietipä, kuka antaa elämällesi merkityksen, jos et sinä itse? Ja väitän, että jokainen meistä on itselleen sen verran velkaa. Sinä olet sen velkaa itsellesi.

Kaisa Kontiainen

Kirjoittaja on Imatran seurakunnan seurakuntapastori.