Kolumni

Mutkaan asti

9.1.2017 4:00Tekstikoko: AAA

Jaksathan sie tuohon mutkaan asti/mäen päälle/ puun kohtaan!

Jos niitä kaikki ajattelee koko ajan, aivot menevät sykkyrään.

Mummoni pätki lapsen edessä olevan taipaleen silmänkantaman osiin. No tottahan mie nyt sen verran jaksoin. Kun päästiin puhuttuun paikkaan, mummo oikaisi itsensä, huokaisi ja sanoi: No nyt myö jaksetaankin ainakin tuon kiven ohi.

Joskus oltiin kuljettamassa pyörän päällä isoa pyykkiä Saimaan rantaan huuhdeltavaksi tai takaisin. Minä paarustin perästä työntäen ylämäissä, alamäissä jarruttaen. Joskus käveltiin vaikka Tainion asemalle ja siitä sitten junaan.

Huomasin ihan äskettäin, että puhun usein itselleni niin kuin mummo aikanaan minulle. Pitemmillä kävelyillä innostan itseäni jaksamaan vielä tuohon kauempana näkyvään paikkaan saakka. Ja jatkamaan siitä taas eteenpäin. Junassa istuminenkin tuntuu paljon kevyemmältä, kun odottaa ensin vain Lappeenrantaa ja sitten Kouvolaa, eikä mieti ollenkaan, kuinka kaukana on Helsinki.

Tapa on laajentunut myös ei-materiaaliseen käyttöön. Joku päivä voisi aamulla näyttää ihan katastrofiselta, muistamisia ja tekemisiä toisensa perään. Jos niitä kaikkia ajattelee koko ajan, aivot menevät sykkyrään.

Paljon helpommalta tuntuu, kun unohtaa muut ja keskittyy vain yhden, sen seuraavan asian hoitamiseen, ja sitten taas seuraavan. Joskus on tosin ensin tehtävä paperille lista muistettavista: postimerkkejä, kirjasto, kirnupiimää, pattereita, suutari ja niin edelleen.

Ikä, siis elämänkokemus, on opettanut kaikkein vaikuttavimman asian mutkaan asti jaksamisen merkityksestä. Se on se, että olkoon ongelma, murhe, ahdistus mitä laatua tahansa, sen alle lyyhistyminen pitkittää surkeutta.

Siis ihan niin kuin olisimme silloin mummon kanssa vain lysähtäneet paikoillemme. Päämäärä ja helpotus olisivat pysyneet koko ajan tavoittamattomissa, aikaa kuluisi ja vaikeaa olisi. Nilkuttaenkin pääsee kuitenkin koko ajan kohti helpotusta.

Usein jo oma päätös jaksaa vielä vähän, ainakin iltaan/aamuun, vie eteenpäin. Joskus kuka tahansa meistä tarvitsee vierelleen toisen ihmisen, kuin mummon, joka sanoo että kyllä sie vielä vähän jaksat.

Keitetään sitten kotona hyvät kahvit!

Oikein suuren pahan kohdatessa mummo tietää, että pitää pysähtyä, vetää henkeä, puhdistaa haavat, antaa aikaa myös ruven kasvaa.

Mummona voi olla ystävä, läheinen, sukulainen, mutta hyviä mummoja ovat myös vertaistukiryhmät, auttavat puhelimet, kunnalliset ja seurakunnalliset auttajat.

Marjut Vuotila
Kirjoittaja on imatralainen vapaa toimittaja.