Kolumni

Minäpä kuulen ääniä

20.12.2016 4:00Tekstikoko: AAA
Kuva: kai skyttä

Mielenterveyden häilyvyys puhuttaa taas.

Koko porukan alkuarviointiin tarvittaisiin noin 150-päinen psykologiarmeija.

Mitä sen eteen voi tehdä, ettei joulukuun alun kaltaisia juttuja tapahdu, naksahduksia päässä ja kauheuksia niiden seurauksina? Ja miten?

Toisen pään sisälle pääseminen on edelleen mahdotonta — vaikka tammikuussa uutisoitiinkin Washingtonin yliopistossa kehitetystä tietokoneohjelmasta. Se kuulemma pystyy tulkitsemaan ajatuksia reaaliajassa.

Entäs jos kaikki suomalaiset velvoitettaisiin käymään psykologilla säännöllisesti. Ainakin kerran vuodessa. Vaikka kymmenvuotiaasta ylöspäin.

Sillä oman elämänsä syöksylaskijoitahan tässä ollaan kaikki tyynni.

Päänsisäisen elämän vuositarkastuksessa pitäisi olla aikaa. Yhdelle psykologille voisi antaa korkeintaan vaikka kolme potilasta päivässä.

Jos vuodessa on 300 työpäivää ja Etelä-Karjalassa rapiat 131 000 ihmistä, tarvittaisiin koko porukan alkuarviointiin noin 150-päinen psykologiarmeija.

Oikotie.fi -sivulla olevan palkkalaskurin mukaan yhden kymmenvuotisella kokemuksella varustetun psykologin kuukausipalkka on 3 527 euroa. Eli koko porukan palkkoihin kuluisi reilut kuusi miljoonaa. Plus työnantajamaksut ynnä muut päälle. Onko se paljon, en tiedä. En sitäkään, mistä kaikkialta se säästäisi. Ensihoidosta? Vankeinhoitolaitoksista?

Kun lanttutohtorin pakeille velvoitettaisiin tasapuolisesti kaikki, niin eipä toivottavasti kauaakaan, kun häipyisi viimeinenkin häpeänkipinä.

Sillä jokaisella on kuitenkin jotain. Kellä skitsofrenian riskiä kasvattavaa perintötekijää, kellä vaivoin aisoissa pidettävää raivoa.

Pian mentaalitarkistusten vakiinnuttua pään sisäisistä ongelmista voisi puhua kahvipöydissä kuin lonkkaleikkauksista. Äänessä ehkä hiven oman kokemuksen tuomaa ylpeyttä. Kokemusasiantuntijuutta.

Minulla on maanis-depressiivisyyttä, vaan vielä tässä ollaan tiukasti todellisuudessa kiinni. Saa nähdä miten on huomenna. Vaan minäpä kuulen ääniä, tänä aamuna ne sanoivat että.

Minä puolestani olen ihan irrallani kaikesta, ja minä niin paljon muita tärkeämpi. Kyökkipsykologisointikin jäisi, kun oireet olisi vakavasti otettu ja diagnosoitu. Voitaisiin keskittyä oleelliseen.

Mutta apua pitäisi olla tarjolla. En tiedä, tajuaisivatko ihmiset sen paremmin toisiaan kuin nytkään. Maanisen voi olla hankala astua masentuneen saappaisiin ja päinvastoin.

Mutta ainakin moni kahvipöytäkeskustelu muuttuisi astetta mielenkiintoisemmaksi.

Piia Kaskinen
Kirjoittaja on Kaakon viestinnän toimittaja.