Kolumni

Hitaiden askelten aika

12.12.2016 4:00Tekstikoko: AAA
Kuva: kai skyttä

Miten pitkä se päivä olikaan. Epäuskoisia, tuskaisia katseita. Ulkotakkien kahinaa raskaassa hiljaisuudessa. Toimituksen palaveripöydän ympärille kerääntynyt joukko. Lysähtäneet olkapäät, lohduton itku. Työpisteen äärelle sytytetty kynttilä. Kriisityöntekijän rauhallinen kehotus pitää itsestä huolta.

Päivä päivältä armollinen aika kirkastaa ajatusta.

Joulukuisen sunnuntain aikana toimituksemme joutui koko Imatran tavoin keskelle jotakin väärää, jonkun toisen elämää, julmaa elokuvaa. Outo voima tempaisi aamutoimiin heränneet perheet, työpäiväänsä puurtaneet ihmiset, sunnuntain lepopäivän viettäjät kylmään pyörremyrskyyn, joka heitteli eteen kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Miksi kolmen ihanan, valoisan ja viattoman ihmisen elämä riistettiin kesken heidän kuplivan iloista illanviettoaan? Miksi he, miksi täällä, mitä nyt?

Sumussa kuljetun viikon jälkeen jäljellä on valkoisten kukkien täyttämä toimitus. Liljojen huumaavassa tuoksussa on tehty lehtiä, kirjoitettu juttuja ja käyty sisältöön liittyviä keskusteluja. Hyvin vähän siitä tekemisestä pystyy nyt palauttamaan mieleen.

Koko kaupungissa arkiset rutiinit ovat pyörineet, sillä eteenpäin on tietenkin mentävä. Päivä päivältä armollinen aika kirkastaa ajatusta.

Olemme halanneet toisiamme viime päivinä paljon. Olemme halanneet paljon myös muita ihmisiä. Jokaisen, tutun tai tuntemattoman, yhteydenotto on tuntunut valtavan hyvältä. Vaikka asian läpikäyminen kerta toisensa jälkeen on raskasta, on surunvalittelujen tuojien aitous koskettavaa. Yhdessäkään virallisessa adressissa tai yrityksen välittämässä osanotossa ei ole hitustakaan paperin makua.

Tapahtuman mittakaavan äärellä hämmentyy. Oman, hyvin henkilökohtaisen surumme kanssa olemme keskellä jotain, joka on koskettanut kaikkia.

Lämmön määrä ympärillä osoittaa, miten paljon hyvää maailmassa lopulta on. Räävittömyyksiä verkkokeskusteluissa huutelevat nimimerkit kutistuvat mitättömyyteensä sen empatian ja myötätunnon vyöryn alle, jota kaikki imatralaiset saavat nyt kokea. Kannamme aidosti toinen toisiamme, ventovierasta on lupa auttaa.

Matka on kesken. Tartumme vielä monia kertoja toisiamme kädestä. Mietimme kauniita, viimeisiä sanoja. Luemme kiveen hakatut rakkaidemme nimet. Tuijotamme yksinäisyydessä pimeyteen.

Ja sitten, siellä edessä, jossakin. On tulossa kevät.

Mari Pajari
mari.pajari@uutisvuoksi.fiKirjoittaja on Uutisvuoksen vastaava päätoimittaja