Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Siihen aikaan oli sellaista kaupan käärepaperia, josta äiti teki minulle hienoja piirustusvihkoja. Olin hyvin hiljainen lapsi ja viihdyin paljon itsekseni, ja aina kun sain kynän käteeni, piirsin. Seurakunnan leikkikoulusta on jäänyt talteen yksi piirustusvihko, johon olen muun muassa piirtänyt karhun nukkumaan talvipesässä. Sieltä löytyy myös kollaasi kirkosta ja itse asiassa on jäänyt mieleen, miten opettaja sanoo, että tämähän on hieno...

Jotenkin se piirtäminen on aina ollut osa elämääni. Sain hyviä numeroista piirustuksesta, ja jossain vaiheessahan minulle tuli koulussa tietenkin myös sellainen hyvän piirtäjän leima. Kyllä se omalla tavallaan auttoi selviämään koulusta, kun piirtämisestä sai eräänlaisen meriitin ja arvoasteikossa sellaisen aseman. Yläasteella koulu ei enää paljon kiinnostanut. Siellä olin sellainen hiljainen häirikkö, joka vain piirteli pulpettiin.

Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun, kun katsoin etteivät numeroni olleet riittävän hyviä lukioon. Menin vaatetuslinjalle, vaikka en ole ikinä tykännyt ompelusta. Kävin minä siellä kuitenkin uskollisesti kolme vuotta, mutta kun työpaikkana olisi vaatetustehdas, tiesin, ettei minusta ole sellaiseen työhön.

Niinpä menin ammatinvalintatestiin. Sieltä tuli vastaus, että minun kannattaisi mennä kaupalliselle alalle, joten hain kauppakouluun. Siellä iski ihmeellisenä vastareaktiona saada kaikesta pelkkiä kymppejä. Tein koko ajan läksyjä ja sainkin toiseksi parhaan todistuksen koko koulusta. Se oli hirveän raskasta, etenkin kun sain koko ajan mielestäni ala-arvoisia numeroita. Koulun jälkeen työllistyin helposti ja menin Imatran kaupungille töihin ensin matkailutoimistoon ja sitten terveyskeskukseen.

Lopulta ystävä suositteli minua hakemaan kuvataidekouluun. Se oli ihan kauhean pelottava ajatus, kun mietin miten taitavia kaikki siellä ovat. Niinpä vaan kuitenkin valintakokeissa puolet hakijoista karsittiin ja minä pääsin sisään. Varmaan sen koko kuvataidekouluun hakemisen takana oli tarve etsiä arvostusta itselleen kuvataiteen kautta: olen aina tiennyt syvällä sisimmässäni, että piirtäminen on se minun juttuni. Ikään kuin eräänlaisena johdatuksena.

Ja sitten me lähdimme koulun kanssa Pariisiin! Se oli elämäni ensimmäinen maailmanmatka; koulu oli juuri avannut minulle aivan uuden maailman. Koko ajatus Pariisiin lähtemisestä tuntui aivan upealta ja käsittämättömältä, lentokoneella lentäminen ja metro - en ole ihan varma, olivatko kaikki taideaarteet niiden rinnalla vain sivuseikka.

Taiteilijan ammatti on sikäli vaativa, että siihen liittyy se taloudellinen puoli, kun kollegat taistelevat apurahoista. Ja sitten se töiden esilletuominen, olla kaiken kansan arvosteltavana. Joskus on käynyt niin, että olen ollut yhteisnäyttelyssä, josta on sitten lehdessä mainittu kaikki muut paitsi minua. Se on tuntunut pahalta. Kai oman uskon omaan tekemiseen pitäisi vaan olla niin vahva. Tai sitten nahkan sen verran paksumpi, ettei olisi ihan niin altis tällaisille.

Olen minä silti miettinyt, että minusta ei välttämättä ole siihen. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten uskalla heittäytyä, mutta toisaalta minun on kyllä pystyttävä ostamaan tyttärelleni ruokaa. Kun lapsi syntyi, äitiys oli minulle iso tehtävä ja siinä rinnalla taiteellisuus sai jäädä. En vain pystynyt. Koko ajan olen unelmoinut tekemisestä, mutta taiteilijan ura tai ammatti eivät ole koskaan kuuluneet siihen. Taide on ollut minulle aina yksityistä, osaksi aiheiden puolesta.

Ajatuksen omasta näyttelystä laukaisi oikeastaan tunne, että nyt olisi jo sen aika. Ja se onkin ollut sikäli hyvä, että kun näyttelyaika on varattu, on ollut ihan pakko tehdä töitä. Ja kun sen prosessin on saanut käynnistymään, se on tuntunut hienolta, vaikka on ollut raskastakin. Se on herättänyt tietenkin syyllisyyttä paitsi lapsen sijaan omaan tekemiseensä keskittyvässä äidissä, myös työnsä koko ajan lapsen vuoksi keskeyttämään joutuvassa kuvataiteilijassa.

Näyttelyä valmistellessani olen ollut ymmärtävinäni, mistä siinä on kysymys: että pystyisi omillaan töillään koskettamaan toista ihmistä. Ja tämän taiteellisen työn ansiosta olen tuntenut itseni ansiotyössäkin energisemmäksi ja reippaammaksi. Tekemisen ilon löydettyäni olen ollut onnellisempi.

Jutun toimitti Teemu Salohalme.