Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Pipsaksi ja Tintiksi minua sanottiin, kun olin sellainen pieni ja pirteä.

Asuimme maalaistalossa ja yksi päivä äiti sitten lähti parinkymmenen kilometrin päähän ostoksille kirkonkylälle. Olin joutunut aina pitämään sisarusten takkeja ja vaatteita ja äiti sitten lähtiessään lupasi, että enää ei tarvitse, hän tuo minulle ihan uuden.

Tulin sitten kotiin kirkosta, mutta en nähnytkään takkia, vaan ainoastaan sellaisen villatakin. Äiti sanoi, ettei hänellä ollut ollut riittävästi rahaa, joten hän ei ollut voinut takkia ostaa, vaan olikin tuonut minulle villatakin sen sijaan. Heittäydyin lattialle ja itkin ja huusin ja potkin keinutuolinkin nurin. Äiti nauroi, meni ja toi minulle eteisestä minun uuden takkini ja voi että miten se olikin nätti takki, hupullinen, vihreä ja siinä meni takana vielä sellainen vekki.

Olinhan minä sellainen itsepäinen ja tuittu pikku tyttö.

En edelleenkään ymmärrä olleeni mitenkään taiteellinen lapsena, mutta vanhemmat siskot kyllä sanoivat, että jos lähellä vain olisi ollut balettikoulu, minut olisi pistetty sinne. Ja tykkäsinhän minä liikkua musiikin tahdissa, minkä lisäksi olin kovin pieni ja siro; spagaatitkin onnistuivat ja jalka nousi tosi korkealle. Koulun voimistelutunnit olivat niitä parhaita ja ainahan minulla oli liikunnasta todistuksessa kymppi. Siitä se balettikoulu varmaan heille mieleen tuli. Mutta silloin tanssi oli vain toive, eikä varmaan edes ammattina.

Olin viisitoistavuotias, kun lähdin Helsinkiin erään tuttavaperheen matkassa hoitamaan heidän vastasyntynyttä lastaan. Siellä ollessani päätin hakea töihin Stockmannille ja kävin kaksivuotisen myyjäkoulunkin. 1960-luvun Helsinki oli kiva paikka nuorelle, siellä pääsi leffaan ja tanssimaankin ihan milloin vain halusi. Siihen aikaan Helsinki oli vielä rauhallinen paikka, ei tarvinnut pelätä kaduilla kulkiessaan. Eikä siellä kukaan koskaan mitään tyrkyttänyt, ei tupakkaa eikä juotavaa.

Imatralle tulin 26-vuotiaana Savonlinnasta, jossa olin tehnyt valmistunut kauppaopistosta merkonomiksi. Täällä tutustuin jumppaaviin ihmisiin ja lopulta työväen rehtori kysyikin minulta, että voisinko pitää itsekin kursseja. Ja siitä se alkoi. Ensin oli yksi tunti viikossa ja siitä sitten lisää ja lisää, kunnes opetusta oli lopulta jo joka ilta ja vielä kesälläkin. Olin jo ehtinytkin ahdistua todella pahasti sillä hetkellä tekemästäni toimistotyöstä, kun sitten tämä tanssinopetus tuli kuvioihin. Se oli ihan ehdottomasti minun juttuni.

Aloin kouluttaa itseäni ensin Urheiluopistolla ja sitten pyrin Tanssitaiteen laitokselle, joka oli perustettu ihan vastikään lakimuutoksen takia. Lakimuutoksella kentällä toimiville tanssinopettajille oli tarkoitus saada pätevyys. Siellä tekemäni opinnot antoivat minulle pedagogisia valmiuksia ja tärkeää lajitietoutta; siihen asti opettamani tanssi oli ollut minun omaa juttuani, minun omaa tanssiani. Olen aina ollut hyvä tekemään koreografioita, aina joka paikassa on pyydetty, että tee Anna koreografia, mutta kyllä opetus täydensi ehdottomasti tietämystäni.

Lopulta lopetin Työväenopistossa opettamisen. Se oli ihan puhdasta väsymystä, kun opistolla tanssi paisui niin isoksi asiaksi. Siellä oli niin paljon muitakin työvelvollisuuksia ja olin aivan yksin tanssin kanssa. Niinpä vein asunto-osakkeet pankkiin ja sanoin, että haluan lainaa, aion perustaa tanssikoulun!

Alkuvuodet olivat todella vaikeita. Koulu ei yksinkertaisesti kannattanut silloisissa pienissä tiloissa, joihin sopi yhden illan aikana vain neljä ryhmää. Välillä rahat olivat todella vähissä. Kerrankin mies lähti työmatkalle ja minä jäin kotiin. En yksinkertaisesti iljennyt soittaa hänelle ja sanoa, että minulla ei ole ollut rahaa koko viikkona. Että minulla ei ole ollut ruokaa ja että olen ollut ihan kauhean nälissäni koko viikon. Sisu ei antanut periksi soittaa.

Mutta viisi vuotta siinä meni niin, että studio tuotti koko ajan tappiota. Sillä tavalla oli kuitenkin hyvä tilanne, että oli työssäkäyvä mies eikä ollut mitään erillisiä lainoja, ettei tarvinnut ihan mahdottomasti pelätä minkään muun suhteen kuin sen, miten koulun saisi toimimaan kunnolla. Nykyään meillä onkin sitten jo lähes 500 oppilasta. Mutta en minä vieläkään kiireisempinä aikoina, kuten tänä keväänä, ehdi nukkua yössä kuin sen kolme tai neljä tuntia, ennen kuin pitää alkaa tekemään töitä. Kyllähän sitä toivoo, että voisi palkata lisää henkilökuntaa. Haluaisin vaan päästä jo vähän helpommalla. Että saisi sellaista rauhallista kehitysaikaa, kun nyt kaikki tehdään ihan lennossa.

Se rasittaa kyllä ihan hirveästi. Mutta silti minulla on ihan hirveä tahtotila tehdä työ hyvin, nähdä kuinka oppilaat kehittyvät.

Jutun toimitti Teemu Salohalme.