Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Varmaan se oli se eläytyminen, mikä minua lukemiseen veti. Olin ujo ja utelias lapsi, tarkkailija: viihdyin mainiosti yksin ja luin ja annoin mielen täyttyä henkilöistä ja maailmoista. Olin innostunut lukemisesta jo ihan pienenä, kun isä oli luvannut rakentavansa minulle leikkimökin heti, jahka vain opin lukemaan.

Sitten viiden vanhana luin isän Työmies-tupakka-askin kannesta askin nimen. Sain leikkimökin. Sen jälkeen luin paljon aikakauslehtiä ja kaikkia toimittajien tekemiä reportaaseja, ne olivat erittäin mielenkiintoisia. Ensimmäinen kirja oli sellainen kuin Rosvo-Roopen pojan seikkailut maailmalla. Siihen minä eläydyin ensimmäistä kertaa hyvin vahvasti.

Naapurissamme oli pyhäkoulu, josta sain materiaalia siihen, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Siltä pohjalta alkoi oma kirjoittamiseni. Tyypillisessä silloin kirjoittamassani tarinassa uskossa oleva nainen lähtee Helsinkiin ja joutuu synnintielle. En minä edes tiennyt, mitä se synti on, joten kirjoitin näkemieni elokuvien innoittamana, että naisesta tulee tarjoilija. Lopuksi nainen tietenkin tekee parannuksen ja palaa kotiin.

Myöhemmin opiskelin Helsingissä kotimaista kirjallisuutta ja päädyin asumaan siellä 30 vuotta. Tein opiskelujen ohessa kaikenlaista aina teollisuustöistä lähtien, olin Arabiallakin posliinimaalaajana. Helsingin aika oli hyvä kokemus. Takaisinmuutto pelottikin sitten ihan kauheasti enkä uskaltanut ajaa autoakaan moneen vuoteen. Helsingissä osasin kyllä mennä aina oikeaan ratikkaan, mutta täällä minulla ei ole mitään suuntavaistoa; viime talvenakin löysin itseni rajalta.

Ensimmäisen kirjani julkaisin vuonna 1978. Olin aina halunnut kirjailijaksi ja tein paljon ponnisteluja päästäkseni kiinni kustantamoon. Sitten näin kirjallisuuslehti Parnassossa ilmoituksen Otavan novellikilpailusta. Valitsin nimimerkikseni Pusta Rosé ja pistin menemään. Minulla oli semmoinen hyvin vahva tunne siitä, että novelleissa oli kaikki kohdallaan.

Ollessani käymässä kotona, veli kävi Helsingissä kastelemassa kukkiani ja soitti ja sanoi, että täällä on jokin tällainen kirje, jossa lukee Otava. Käskin avaamaan ja siellä oli kirje, jossa minun ilmoitettiin olevan ’lunastettujen joukossa’. Se oli aika hauskasti sanottu. Menin Otavalle ja sain palkintorahan, jolla ostin itselleni kirjoituskoneen. Olihan se aikamoista... Käytiin Paavo Haavikon kanssa syömässä ja kaikkea. Hymyilin varmaan syvintä Pepsodent-hymyäni koko ajan.

Ja sitten se päivä, kun novellini tulivat ihan oikeana kirjana Suomalaisen kirjakaupan ikkunaan... Olin ihan ymmälläni: että nyt se on tuossa, nyt ihmiset voivat lukea sitä!

Helsingissä asuessani kävin katsomassa Kantolan perheen tekoa avointen ovien päivässä ja ajattelin, että tuota olisi kyllä kiva tehdä itsekin joskus. Ei mennyt kauaa, kun Hannu Raittila, joka oli ollut samaan aikaan Ylen dramaturgiakurssilla ja joka oli vähän sellainen radioteatterin yleismies silloin, soitti ja kysyi, että tulisinko tekemään Kantolaa. Menin ja teinkin 11 vuotta. Se onnistui etätyönä hirveän hyvin, kunnes se lopetettiin kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen tässä vähän istunut ja katsellut, että mitähän nyt tekisi.

Vuonna 1981 ilmestyi kolmas kirjani. Olin jo ehtinyt ajatellakin, että televisiolle olisi kiva tehdä jotain, kun Yleltä sitten soitettiin. Sieltä kysyttiin, että antaisinko kirjan oikeudet, jos siitä tehtäisiin tv-näytelmä. Sitä kautta pääsin tutustumaan tv--maailmaan ja syntyi kova into tehdä enemmänkin. Kirjoitin muun muassa 21-osaisen Kohtaamiset ja erot -sarjan, jonka tekemiseen sotkeuduin siihen kokonaisvaltaisesti. Kaikki tapahtui siellä ihan kauheassa paniikissa: välillä oli jopa auto oven edessä pihalla odottamassa, että saisin käsikirjoituksen valmiiksi. Sama se oli Kantolan perheessä.

Alalla vaaditaan kyllä kauheaa paineensietokykyä. Jokainen hetki on kuin jokin haaste, joka on pakko nujertaa. Tässä mielessä Raittila oli ihan käsittämätön, sitä ei tuntunut hätkäyttävän mikään.

Minua ovat kirjoittajana aina kiinnostaneet ihmissuhteiden jännitteet. Se on ollut se sanomani, jota olen pienestä pitäen yrittänyt sanoa: että ihmiset tulkitsevat aina toisensa väärin, eivätkä koskaan ymmärrä, mitä toinen yrittää sanoa. Yritän kirjoittaa vakavasti, mutta huumori vain tulee siihen päälle, kun tilanteet alkavat näyttää absurdeilta. Huumori oli minulle jo pyhäkoulussa pieni riesa, kun minua nauratti kovasti ihmisten taivaaseen osoittamat pyynnöt, ne kun oli niin konkreettisia - kuten halkoja saunan taakse.

Viime aikojen yritykset ovat valitettavasti epäonnistuneet: eräs käsikirjoitus on käynyt kustantajalla monta kertaa, vaikka se minun mielestäni olisi ollut kypsä jo pitkän aikaa. Tietenkin koko ajan elää pieni pelko siitä, että oliko tämä nyt tässä. Tulokkaita markkinoille on nykyään hirveän paljon ja kun olen nähnyt esimerkiksi ne käsikirjoituspinot TV2:llakin, ei tee oikein mieli edes yrittää.

Ei kirjailijaksi haluaminen ole kauhean realistinen toive. Kun tuntematon ihminen lähettää käsikirjoituksen kustantamoon, se on sitten yleensä ottaen sillä selvä. Suomessa on menty vähän siihen, että julkkiksilta tilataan tai sitten ne tyrkyttävät kirjoja kustantamoille. Vaikea tie se on. Mutta jos elämästä haluaa hankalan, kannattaa yrittää."

Jutun toimitti Teemu Salohalme.