Toimittaja-ohjaaja Reijo Miettiselle teatterin tekemisessä on olennaista viihtyminen. Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Olen aina pitänyt teatterista, mutta oikeastaan se kipinä syttyi kunnolla vuonna 1956. Isäni oli laulaja - ei varsinaiselta ammatiltaan, hänellä oli oikeakin työ, mutta enemmän hän niillä laulujutuilla taisi kuitenkin ansaita - ja kuljin hänen mukanaan esiintymispaikalta toiselle. Niillä reissuilla minä näin kaikenlaisia näytelmiä.

Sitten eräällä kerralla olin katsomassa taas yhtä esitystä. Se oli Helsingistä vieraileva porukka, jossa oli ihan nimekkäitä näyttelijöitä, Eila Roinetta ja muita, siihen aikaan ne vielä tekivät kiertäviä esityksiä. No, vieressäni istui eräs nainen, joka sitten väliajalla kyseli minulta kovasti mielipiteitä näytelmästä ja veipä tämä minua jopa kulisseihin katsomaan menoa. Kovastihan minä siitä tykkäsin.

Sitten kävi ilmi, että tämä nainen oli uusi suomenkielen opettajani. Hänen kanssaan me sitten perustimme nuorisoteatteriryhmän, jonka kanssa sitten kierrettiin ympäri Satakuntaa esiintymässä. Silloin minä tein myös ensimmäiset ohjaukseni.

Isäni toivoi minusta insinööriä ja niinpä minä menin armeijasta päästyäni Teknisen pääsykokeisiin. Se oli luonnollinen valinta, minä kun olin ollut kesätöissä Ahlströmin tehtailla puhelinverstaassa.

Mutta siellä pääsykokeessani istuessani tajusin ensimmäistä kertaa selvästi, että enhän minä insinööriksi kyllä rupea. Jossain vaiheessa kuulin sitten radiosta ilmoituksen, että Yleisradio etsii nuoria ylioppilaita tarkkailijakoulutukseen. Tietenkin minä rustasin välittömästi sinne kirjeen ja hain kameramieheksi.

Ne huomasivat siellä kuitenkin teknisen kokemukseni ja pistivät minut sähköalalle ja minusta tuli melko pian teknisten operaatioiden johtaja, käytännössä siis televisiolähetysten teknisen porukan pomo.

Talossa aloittaessani Ylellä ei ollut töissä kuin kymmenkunta ihmistä, televisiohan oli vielä ihan alkuvaiheessa. Siellä ollessani tein sivuhommia lehdille, Tampereen radioon ja 1970-luvun alusta koulutin myös ohjelmapuolen tekijöille tekniikkaa. Vuonna 1974 minusta tuli tuotantosuunnittelija ja tein ensimmäiset omat televisio-ohjelmani.

Tein kaikenlaista. Ohjasin pieniä dokumentteja, Ajankohtaista kakkosta ja erilaisia keskusteluohjelmia ja hirvittävän määrän lastenohjelmia. Olin minä Pikku Kakkosen kehittelypalaverissakin, kun mietittiin, millaista ohjelmaa tässä lähdetään tekemään.

Olin Ylellä 28 vuotta ja täytyy sanoa, että hirvittävän vähän se sinä aikana miksikään muuttui. Kun oli niin kauan siellä ollut ja katsellut sivusta siellä riehuvia poliittisia intohimoja - mm. poliittisia nimityksiä, joissa ei juuri valitun ihmisen ammattitaitoa katsottu -, ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä. Ja kun lapsetkin olivat jo isoja, myimme omakotitalomme ja lähdimme tänne.

Taloudellista riskiä ei pitänyt ratkaisussa olla, mutta se oli vuotta 1989 eikä silloin vielä lamasta tiedetty.

Minulla oli lähtiessä jo valmiina paikka paikallisradiossa, jonka vakituinen päätoimittaja ilmoitti pitävänsä vähän taukoa. Takaisin tullessaan hän sanoi, että tauko jatkuu. Niinpä menin melkein suoraan päätoimittajaksi.

Mutta sitten tuli lama ja radioita alkoi kaatua. Ilmoitin työpaikalla, että ensin saneerataan isopalkkaisimmat ja lähdin. Ei se auttanut, konkurssiin se meni siitä huolimatta. Sen jälkeen tein seitsemän vuotta pätkätyöläisenä opettajantöitä opettaen viestintää ja ilmaisutaitoa Imatralla ja Lappeenrannassa.

60 vuotta täytettyäni aloin olla sen verran täynnä pätkätyöläisyyttä että jäin varhaiseläkkeelle.

Minulle teatterin tekemisessä olennaista on, että siellä pitää viihtyä. Mutta ihan niin kuin hyvässä ruoassakin, myös teatterissa pitää olla suolaa. Pitää olla kriittinen vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta kohtaan. Ei sitä sisältöä tarvitse tyrkyttää, vaan se pitää viedä esitykseen vähän niin kuin salakuljetettuna.

Ja kyllä Suomessa tehdäänkin tällaista teatteria. Onhan siellä paljon sitä hömppääkin, kunnianhimoista, hienosti lavastettua ja näyteltyä teatteria, jonka sisällöstä puuttuvat kuitenkin hampaat. Ehkä siksi, että tekijät eivät ole tietoisia yhteiskunnan tilasta.

Olenkin aina sanonut, että teatterintekijöillä pitäisi olla ennen alalle ryhtymistä kokemusta myös muilta aloilta, jotta he tietäisivät jotain muustakin elämästä. Kyllä teatteri taas onneksi arvostetaan ja esimerkiksi musikaalit ovat tuoneet ihmisiä takaisin katsomoihin katsomaan muunkinlaisia näytelmiä."

Jutun toimitti Teemu Salohalme