Kristiina Pellinen toivoo elämältä tasa-arvoisuutta ihmisten välille. Kuvaaja: Anne Vihavainen

"Jos minulla olisi kirjoittamisen lahja, kirjoittaisin. Mutta koska en osaa kirjoittaa, käsittelen maailman asioita kuvien ja veistosten kautta.

Kuvataiteilijuutta ei valita, se on sisäsyntyistä. Uskon, että taiteen tekemiseen vain kasvaa ja jossain vaiheessa se muuttuu tärkeäksi. Tosin itse ei aina näe omaa alaansa yhtä selvästi kuin muut sen näkevät.

Minäkin menin yläasteen jälkeen kauppakouluun, vaikka ammatinvalintatesteissä suositeltiin kulttuurialaa ja kuvataiteita. Lukioon en halunnut, minkä ilmoitin vanhemmilleni varsin selvin sanoin.

Rämmin kauppakoulun sitkeästi läpi, mutta sen jälkeen päätin, että ala vaihtuu. Menin Joensuun käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen ja luin kiviartesaaniksi.

Valinta oli luonnollinen, sillä olen aina kannellut kiviä. Isoisän puoleltakin lienee jotain tarttunut, sillä hän harrasti malmin etsintää. Mummo joskus tokaisikin, että: "Siehän olet kuin ukko konsanaan."

Olen tehnyt kivestä takkoja,veistoksia ja tasoja. Nyt työstän lähinnä vuolukiveä, josta syntyy löylynhenkiä ja löylymiehiä. Pieniä esineitä, jotka antavat vaihtoehtoista tekemistä kuvataiteelle.

Kivi on materiaalina sellainen, että se vie mennessään. Enemmänkin työstäisin kiveä, mutta se vaatii sen verran koneita ja laitteita, että tässä elämäntilanteesta hankintoihin ei ole mahdollisuutta.

Veistämistä pääsen toteuttamaan Lappeenrannan hiekkalinnassa. Tänä vuonna aiheena on villi länsi. Hevosia pitäisi veistää ja sitä varten olen tutkinut kovasti hevosen anatomiaa. Voin todeta, että hevonen on hyvin, hyvin vaikea eläin.

Puun veistäminen kiinnostaa minua myös. Jäppilän taidetien varrelle olen veistänyt eläinaiheisia puuveistoksia. Veistokset ovat esillä ympäri vuoden.

Kynä on minulla ollut kädessä aina. Iän kaiken olen kovasti piirtänyt. Pienenä ilmoitin kummitädilleni, että en halua värityskirjaa. Haluan piirtää kuvat itse.

Myös saven kanssa läträsin paljon pienenä. Meillä oli Linnansuolla kotitalon takana ihanaa savimaata, josta tein kippoja, kuppeja ja lemmikkieläimiä. Allergisena en koskaan saanut eläintä, mutta savesta saatoin tehdä lemmikikseni lintuperheen.

Olen elänyt tähänastisen elämäni Vuoksen itäpuolella. Kävin syntymässä Sillantauksessa, josta muutimme Pelkolaan, sen jälkeen Linnansuolle ja edelleen Jakolaan. Nyt asun Linnankoskella.

Kouluni kävin Itä-Siitolassa, Teppanalassa ja Imatrankoskella. En ole tuntenut erityistä tarvetta karistaa kotikaupungin tomuja jaloista pois. Ja ainahan sitä pääsee pois, jos pitää päästä. Minusta onkin sanottu, että olen tyypillinen imatralainen: jos lähden pois, tulen takaisin. Koti on täällä.

Alitajunta on metka juttu. Taide syntyy ajattelun kautta. Voi sanoa, että taiteen tekemisessä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Jännittävää on, kuinka oma työ voi yllättää. Kun katsoo teosta vuoden kuluttua, ymmärtää, että miksi on tehnyt niin kuin on tehnyt. Teos aukeaa uudella tavalla.

Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet melkoista kasvun aikaa minulle. Vaikka pienen lapsen kanssa joskus väsyttää, on äitiyden myötä töihini tullut uutta syvyyttä. Oma ääni ja persoona näkyy nyt selvemmin kuin opiskeluaikoina.

Se aika on menneisyyttä, jolloin taiteilija puuhasi yksin työhuoneellaan ja odotti ostajia tai mesenaatteja. Nyt taiteilijalta vaaditaan korkeaa koulutusta, hänen pitää verkottua ja hänellä on oltava itsestään esittelykansio, jolla myydä töitään. Apurahoja on haettava, jotta voi työskennellä ja pitää näyttelyitä, jotka voi mainita cv:ssä.

Imatran kaupungin taiteilija-apuraha on minulle tärkeä juttu. Sen avulla voin tehdä töitä eikä tarvitse huolehtia rahasta.

Missä näen itseni 20 vuoden kuluttua? Toivottavasti vapaana taiteilijana. Silloin saisi tehdä täyspäiväisesti sitä mitä haluaa."

Jutun toimitti Anne Vihavainen