Pasi Suikkanen soittaa edelleen haitaria, sen verran, että soittotaito säilyy. Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Meillä oli kotona venäläinen pianohaitari. Olin kuulemma ottanut sen syliini, minkä jälkeen vanhempani olivat päättäneet, että poika menee oppiin. Menin yhdeksänvuotiaana Aarne Ruuskasen opetettavaksi ja hänen tunneillaan kävin seuraavat 20 vuotta.

Olihan se sikäli sattuma, että en minä ollut ennen sitä kuvitellut minulla olevan minkäänlaista musikaalisuutta. Koulun musiikkinumeronikin oli aina siihen asti ollut kutonen, mutta tunneille menon jälkeen se pompsahti heti kymppiin. Onhan meillä suvussa soittajia, pikkuserkkuni soittaa myös haitaria ja isänikin olisi halunnut sellaisen, mutta hänen vanhemmillaan ei yksinkertaisesti ollut varaa.

Ei minulla koskaan mitään muita harrastuksia ollut. Ja kun haitari tuli kuvioihin, se oli sitten siinä. Harjoittelu oli välillä hyvinkin kiireistä, mutta sitten saattoi mennä viikkokin harjoittelematta ja tuli ainoastaan soitettua juuri ennen soittotuntia, että osasi sen mikä pitikin.

Pääsin Imatran musiikkikouluun 13-14 -vuotiaana. Se on ainut alan koulu, jonka olen käynyt. On minulla automaatioasentajan paperitkin jossain tuolla hyllyssä, mutta niitä hommia en ole päivääkään tehnyt. Ammattikoulu tuli lähinnä rämmittyä läpi. Lukeminen ei kiinnostanut, joten lukio ei tullut kysymykseenkään. Ammattikouluun keskiarvoni sentään riitti.

Armeijan kävin varusmiessoittokunnassa Haminassa. Siellä soitettiin paljon keikkoja ja kaikki oikeastaan loksahti paikalleen. En minä missään vaiheessa varsinaisesti mitään tietoista päätöstä musiikkiuralle lähtemisestä tehnyt, mutta kun armeijavuoden jälkeen pääsin vuonna 1994 Kultaisen harmonikan loppukilpailuun ja sijoituin toiseksi, aika selväähän se sen jälkeen oli.

Etenkin, kun Korsuorkesterissa avautui haitaristin paikka.

Soitin Korsuorkesterissa kahdeksan vuotta sekä lisäksi kolme vuotta Solistiyhtye Suomessa. Sinä aikana tuli tehtyä varmaan lähemmäs 3000-4000 keikkaa, kyllä siinä sai kiertää. Raskainta siinä oli jatkuva kotiintulo ja lähteminen, mikä lopulta sai minut väsymään koko touhuun. Olin sitä paitsi jo joskus aiemmin päättänyt, että jos minulla on joku päivä lapsia, haluan olla silloin enemmän kotona.

Joten päätös oli loppujen lopuksi aika kivuton: lopetin. Juhannuksena siitä tulee täyteen kolme vuotta. Samana juhannuksena poikani täyttää kolme vuotta.

Päätöksen syntymiseen vaikutti sekin, että kun tekee paljon keikkoja saman porukan kanssa, sitä kyllästyy niiden samojen kappaleiden jatkuvaan soittamiseen. Kyllähän siitä jotain puuttuu, jos soittaessa miettii, että mitähän sitä laittaisi huomenna ruoaksi. Ehkä minä vaan kaipaan vaihtelua.

Nykyään pääsen joka ilta omaan sänkyyn nukkumaan. Tosin teen minä aika paljonhan töitä edelleenkin.

Olen ajanut nyt jo kaksi ja puoli vuotta taksia. Se on Korsuorkesterin entisen rumpalin taksi, hänen houkuttelemanaan minäkin siihen ryhdyin. Se on ollut mukava homma, vaihteleva - ikinä ei tiedä mihin joudut, ihmisetkin vaihtuvat koko ajan. Tosin vitsit kyllä pysyvät samoina asiakkaista riippumatta.

Lisäksi meillä on Mika Mielosen kanssa ohjelmatoimisto, jonka tehtävänä on lähinnä saada töitä lähiseudun bändeille. Tiukkaahan se on, täällä kun ei elävän musiikin paikkoja ole juuri muita kuin Imatran Kylpylä. Aikanaan oli kuitenkin monia paikkoja, Valentino, Joutsenon Vihtori ja Klaara, Vuoksenhovi...

Jossain vaiheessa ihmiset vaan lopettivat käymästä tansseissa. Ehkä myös kävijöiden vaatimustaso nousi: piti olla kunnon vessat ja hyvää ruokaa, se paistettu makkara ei enää kelvannutkaan. Isot viihdekeskukset jyräävät.

Minä soitan tietenkin edelleen haitaria, käyn syntymäpäiväjuhlilla ja muilla sen verran, että soittotaito säilyy. Teen noin kuudesta yhdeksään keikkaa kuukaudessa, Korsuorkesterin kanssa niitä oli parhaimmillaan 230 vuodessa. Etsimällä en enää keikkoja etsi.

Näin on hyvä, kertaakaan ei ole kaduttanut. Olen oikein onnellinen."

Jutun toimitti Teemu Salohalme.