Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Olen koko ikäni pyrkinyt olemaan rehellinen, sillä silloin on aina vahvalla pohjalla. Jos vaatii toiselta jotain, on myös itse oltava valmis toimimaan samoin. Vaikka lähes naivista rehellisyydestä joutuukin ajoittain kärsimään, kyllä myös sen hyvät puolet kuitenkin löytää ennemmin tai myöhemmin edestään.

Koko elämänasenteeni tiivistyy itse asiassa instrumenttiini eli trumpettiin. Se on niin ehdoton ja rehellinen, sillä sen kanssa on aina yksin. Siinä hommassa ei lusmuilla, vaan jos soitat väärin, sen kuulevat kaikki. Toisin kuin esimerkiksi viulussa, joita saattaa olla orkesterissa parikymmentä.

Tunsin orkesteriaikanani kakkosviulistin, joka oli joskus aika huonossa kunnossa töissä. Kysyttiin siltä sitten kerran, että miten sinä voit soittaa humalassa. Se vastasi, ettei hän ole pitkään aikaan soittanutkaan, kunhan vaan liikuttelee käsiään silleen sopivasti. Onneksi nykyään humalassa soittaminen on enemmänkin häpeä kuin ylpeydenaihe.

Olin nuorena kova urheilemaan, mistä on ollut hyötyä myös solistin uralla, instrumentin kanssa kun on oltava myös fyysisesti hyvässä kunnossa. Urheilu vaihtui pikkuisen vahingossa musiikkiin, kun ystäväni kertoi minulle perustettavasta soittokunnasta ja sanoi, että lähde soittamaan.

Aikansa hän minua houkutteli ja sai suostumaan. Paikalla käteeni työnnettiin trumpetti, enkä minä tiennyt edes koko soittimen nimeä.

Aluksi saamani opetus oli ihan hirveää. Minulla oli opettaja, joka soitti huilua rööki sormien välissä melko kovassa humalassa. Tunti päättyi usein siihen, kun hän kävi tuolien päälle nukkumaan ja ennen sammumistaan mutisi vaan, että "soita Seija jotain kaunista".

Varmaan juuri näiden kokemusten vuoksi aloin opettelemaan opettamista, jotta opiskelijoilta saisi karsittua virheet pois heti aluksi. On nimittäin aika rankkaa sanoa musiikkiurasta haaveilevalle ihmiselle, että tämän saamasta huonosta opetuksesta johtuen on lähes mahdotonta kehittyä eteenpäin ilman ihan älytöntä remonttia. Että ei kannata.

Minusta olisi vastuutonta antaa ymmärtää toisella olevan edellytyksiä ammattilaiseksi, jos rahkeet eivät todellakaan riitä.

Tullessani Imatran Musiikki-instituutin rehtoriksi, talossa oli aika paljon remontoitavaa ja uudistettavaa. Joskus on tuntunut, että aina se ihminen, joka remontin tekee, joutuu lopulta itse lähtemään. Onneksi aika moni pyysi minua sillä kertaa jäämään.

Kyllä naisjohtajana on Imatralla joskus vaikea olla. Ongelma on varmaan juuri rehellisyyteni: tämä homma olisi hirveän helppoa, jos vain olisi ja hymyilisi kaikille ja kaikelle. Virkamiestasolla on vaan vähän sellainen ilmapiiri, että halutaan kerätä alaisiksi heikkoja ihmisiä, jotka myötäilevät kaikkea. Minun kanssani joutuu joskus vääntämään kättä ja uskon, että suorapuheisuuteni voi pelottaa joitain.

Valitettavasti tällä alalla, jossa tehdään töitä lasten eteen, tapahtuu turhan paljon sitä, että aikuiset alkavat tappelemaan keskenään ja kukaan ei muista miettiä enää sitä lasten asiaa. Aika menee valtataistelussa. Näissä piireissä on tapana vähän turhan paljon ’antaa ymmärtää väärin’, tai Platonin sanoin: ’Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus.’

Tietenkin tätä työtä voisi tehdä monella tavalla, paljon vähemmällä vaivalla. Eihän minun olisi esimerkiksi mikään pakko perustaa johonkin Parikkalaan bändikerhoa, mutta minusta nyt vaan on kiva, että siellä sellainen on. Ja sellainen sinne tulee.

Jaksamiskysymyksen työstä tekee se, että olisi hyvä saada toisinaan myös kiitosta, mutta eipä se minua juurikaan häiritse, sillä jos suunniteltu asia toteutuu, se riittää. Siinä vaiheessa minulle on ihan sama, kenelle ansio menee.

Joskus tulee hiukan haikea olo, kun näkee täällä muusikkoja, joiden kanssa on tehnyt töitä. Silloin tulee mieleen, että voi jos minä olisin tuolla taas soittamassa. Mutta en minä tiedä jaksaisiko sitä keikkaelämääkään, se on rankka maailma. Aika paljon elämästäni varmaan puuttuisi, jos kiertäisin edelleen soittamassa.

En minä nykyään ehdi paljoa soittaa, mutta aina, kun soitan, se meinaa imaista mukanaan ja harkitsen jo lopettavani nämä hommat. Se torvesta tuleva vapaudentunne on niin hienoa. Onhan tähän tilanteeseen on tottunut, mutta kyllä se on koko ajan mielessä, että jonain päivänä alan taas soittaa.

Se vaan, kun on kaksi velkaista taloa ja lapsi, niin tässä pysytään. Aikaansa on yksinkertaisesti jaettava muille. Kyllä minä kuitenkin otan sen verran soittotöitä, että pysyn kunnossa. Väitöskin on edelleen tekeillä, mutta se on ollut tulossa jo niin kauan, etten tiedä, onko sen jälkeistä elämää olemassakaan.

Kun tekee musiikin kanssa töitä, ei jaksa kotona enää kuunnella. Toisaalta, kun on ollut jo pitkän aikaan erossa ylianalysoinnista, musiikista osaa nauttia taas."

Jutun toimitti Teemu Salohalme