Juha Iso-Aho työskentelee lehtorina Humakissa. Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Oli isällä normaali työkin voimalaitoksella, mutta tärkeämmän elämäntyönsä hän teki taiteilijapuolella grafiikan ja kuvataiteen puolella

Ja kyllähän se meidän kotimme oli melko avartava paikka kasvaa. Meillä oli kotona paljon kirjoja, minkä lisäksi kylässä kävi aika tunnettujakin taiteilijoita vieraana. Luonnollisesti siihen tottui ja taiteesta tuli hyvin arkipäiväistä, siitä hävisi sellainen juhlavuus. Kun meillä lähdettiin kesälomareissulle, me suunnattiin kesänäyttelyihin Purnuun ja muualle. Ja ne olivatkin aidosti kiinnostavia automatkoja.

Aloin myös pienestä lähtien kaivamaan kirjahyllystä lukemista. Ensin tulivat Fenimore Cooperin intiaanikirjat, mutta eritoten pidin Mark Twainin Huckleberry Finnistä ja Tom Sawyerin seikkailuista. Luin niitä silloin ja luen edelleen. Nykyään ne varmaan kiellettäisiin lapsilta rankkuuden takia, alkoholismia ja murhia. Ja onhan maailma muuttunut turvattomammaksi ja lapsia suojellaan enemmän.

Mutta en minä myöskään usko ajatukseen, että pitäisi tehdä tarkkoja rajauksia siihen, mikä on aikuisten ja mikä lasten kulttuuria. Hyvä taideteos aukeaa minkä ikäiselle tahansa, ei aina tarvitse olla eri-ikäisille eri-ikäisten kulttuuria. Liiallisen karsinoimisen seurauksena taiteesta tulee helposti laskelmoitua.

Minulle Huckleberry Finn oli silloin pienenä sitä lukiessani lastenkirja, nykyään se on aikuistenkirja.

Kuvataiteita en harrastanut koskaan. Äitini työskenteli mielenterveyspuolella kuvataideterapeuttina ja kun isoveljestänikin tuli vielä arkkitehti, ajattelin että eiköhän näitä kuvataiteilijoita ole jo perheessä ihan riittävästi. Rumpuja soitin kyllä omassa bändissä.

Haaveeni oli päästä elokuvaohjaajaksi. Elokuvia oli hieno katsoa ja välineenä se tuntui sellaiselta, jossa pääsisi siirtämään vilkasta mielikuvitusmaailmaansa melko suoraan taiteeksi. Hain opiskelemaan Taideteolliseen elokuvapuolelle ja melkein pääsinkin, mutta pistivät minut kotiin kasvamaan. Eivät ne ottaneet sinne samaan aikaan hakenutta Mika Kaurismäkeäkään.

Varmaan jonkinlaisena korvikkeena elokuva-alalle pääsemättömyydestä menin opiskelemaan Helsingin Yliopistoon teatteritiedettä. Teatteritieteessä elokuva oli sentään sivujuonteena.

Ei minulla ole pöytälaatikossa mitään keskeneräisiä elokuvakäsikirjoituksia. Dramatisoin minä opiskeluaikana Joni Skiftesvikin Peilingin ja haaveilin ihan tosissaan, että siitä tulisi tv-elokuva. Ei tullut. Sitä paitsi joku toinen teki vähän myöhemmin tv-elokuvan samasta aiheesta. Minun olisi ollut paljon parempi.

Joka tapauksessa olin kiinnostunut kirjoittamisesta ja tein lopputyönä Spede Pasasen haastattelun, jonka sain Peter von Baghin kautta myös Filmihulluun. Kirjoittelin paikallislehteenkin ja tein myös kritiikkejä mm. Teatteri-lehteen. Jälkikäteen katsottuna kritiikkini ovat olleet vähän esseenomaisia ja niissä on myös jonkin verran itsetarkoituksellista briljeerausta. Menkööt nuoruuden piikkiin.

Opiskelujen jälkeen 1980-luvulla ajauduin Nurmekseen ja kun minulla sattui olemaan teatteritaiteen koulutus, aloitin opettajana Evankelisen yhdistyksen kansanopistolla kirkkodraaman koulutuslinjalla. Lisäksi vastuulleni tuli suunnitteilla olleen talvisen kirkkodraaman toteutus.

Tätä Immanuel - Jumala meidän kanssamme -draamaa esitetään Nurmeksessa edelleen ja lähes aina vähintään 3000 katsojalle. Lisäksi sain vapaat kädet suunnitella uusiksi Bomban juhlaviikot. Niinpä huomasin pian olevani festivaalijohtaja.

Siitä oli apua nykyiseen työhöni kulttuurituottajana. Siinä sitä oppi tapahtumien järjestämistä ja tuotantopuolen asioita.

Taidetarjonta on sirpaloitunut paljon siitä, mitä se oli vielä kultaisella 70-luvulla. Tarjontaa on paljon ja kulttuuria on yhä pienemmille kohderyhmille. Aikoinaan saattoi hallita edes jollain tavalla koko populaarimusiikin kentän, mutta nyt hevimusiikkiakin on kymmeniä lajeja.

Surullista siinä on se, että tällaisen sirpaloitumisen tuloksena ihmisille muodostuu helposti hyvin kapeita mieltymyksiä. Lukuharrastus ei ole ihmisiltä ja lapsilta kadonnut kokonaan, mutta saattaa olla, että se on kaventunut esimerkiksi vain Harry Potteriin.

Tässä mielessä toivoisin kulttuurin kuluttajilta uteliaisuutta ja rajojen ylittämistä. Juuri siihen minä itse kasvoin: että ei ole mitään muureja lähteä tutustumaan eri taidelajeihin. On jollain tavalla perusutelias. Itse olen valmis katsomaan mitä tahansa, jos vain esityksestä välittyy, että tekijät ovat olleet tosissaan. Hyvässä taiteessa näkyy tekijöiden aito intohimo asiaan. Siitä taiteen on pakko lähteä.

Vaikka ihmiset valittavatkin, että täällä ei tapahdu mitään, Imatralla on kuitenkin todellisuudessa tämän kokoiseksi kaupungiksi runsas kulttuuritarjonta. Mutta mikään tapahtuma ei jaksa kauaa elää, jos sillä ei ole paikallisten ihmisten tukea."

Jutun toimitti Teemu Salohalme.