Sami Sivonen on tuttu teatterikasvo. Kuvaaja: Teemu Salohalme

"Sen olen kuullut vanhemmiltani, että olin yhdessä vaiheessa nauhoittanut aika innokkaasti radionauhurilla ääntäni ja lauluani. Olin kuulemma jo pienenä ilmoittanut, että minusta tulee isona näyttelijä. Vanhemmat olivat olleet vähän, että juu, juu, totta kai sinusta tulee.

Olihan minulla toinenkin ammattitoive. Se oli näyttelevä asianajaja. Onneksi se jäi.

Olin pienenä jollain tavalla yksinäinen ja niinpä sitä tuli kehiteltyä kaikenlaisia leikkejä ja kuvitelmia, joissa tätä näyttelijän työtä jo tavallaan tuli harjoiteltua. Ja olin minä ollut koulussakin kuulemma mukana kaikissa luokan näytelmissä.

Yläasteella ollessani veljeni kertoi minulle Jorma Piispasesta ja tämän vetämästä harrastajateatteriporukasta. Niinpä minä kävelin 16-vuotiaana sisään Irti-teatterin ovista yleisiin harjoituksiin. Parin viikon päästä minua jo pyydettiin paikkaamaan Teatteri Imatraan yhtä Tukkijoella-näytelmän roolia.

Ja olihan se aivan uskomatonta. Parissa viikossa elämä muuttui tavallisesta sohvalla istujasta näyttelijäksi.

Tietenkin minä mokasin Tukkijoella-näytelmän ensi-illassa ja heitin hattuni erään lavasteen päälle. Siinä sitä sitten sai kokematon vähän improvisoida.

Oikeasti minä olin yläasteella melko ujo ja pelkäsin jo esitelmien pitoa järkyttävän paljon. Mutta varmaan se, että sai olla jonain toisena - että lavalla seisoi se toinen, en minä - auttoi.

Hainhan minä kolme kertaa Teatterikorkeakouluun, kaksi kertaa näyttelijäksi ja kerran ohjaajaksi, mutta eivät minun kykyni tainneet sinne riittää. Siihen asti meni ihan hyvin, kunnes piti alkaa tanssimaan. Ajattelin, että ok, olkoonpa sitten. Teatterikorkeakoulua arvostetaan liikaa muutenkin ja varmaan ne siellä talossa pitävät myös itse koulutustaan ainoana oikeana.

Niinpä menin opiskelemaan Kokkolaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.

Ohjaaminen tuli mukaan vähän sattumalta sekin. Olin lähdössä armeijaan, kun minulle ehdotettiin, että ohjaisin Pekka Töpöhännän kesäteatteriin. No, armeijaan oli mentävä, mutta sovin ohjaavani puolet ja joku toinen tekisi loput. Näin tehtiin.

Sen tehtyäni vannoin, etten ohjaisi enää koskaan. Onkohan niitä nyt seitsemän tehtynä.

Etuoikeutenani on ollut usean ohjaajan ohjattavana, minkä ansiosta olen päässyt näkemään monta eri näkökulmaa ja tekotapaa. Ongelma on tietenkin se, että nykyään joskus näyttelijänä ollessa on vähän vaikea pitää suutaan kiinni, kun itsellä olisi selvä näkemys siitä, miten homma pitäisi tehdä.

Meillä tehtiin koulussa sellainen ns. näkymättömän teatterin kokeilu, jossa mentiin eräälle ala-asteelle toteuttamaan yhtä näytelmää ja sitten niiden ohjaajien kesken tuli muka riitaa siitä, miten se näytelmä tehdään. Se oli hirveän mielenkiintoista, vaikka ala-aste ei ehkä ollut kokeilupaikkana ihan kaikkein onnistunein, kun jo aikuiset olivat ihan järkyttyneitä.

Mutta juuri tämä teatterin tuominen ihmisten lähelle kiinnostaa minua. Se, miten niitä katsomisen ja katsomossa istumisen raja-aitoja voisi vähän kadottaa, esimerkiksi ihan vaikka improvisoimalla yhdessä. Eiväthän kaikki siitä tykkää, vaan ottavat näyttelijän lähestyessä takapakkia ja näyttävät siltä, että älä tule enää yhtään lähemmäksi.

Kyllä minä uskon, että teatterilla voi vaikuttaa. Se riippuukin sitten ihan katsojasta, haluaako hän tulla vaikutetuksi. Teatterissa voi kuitenkin näytellä tilanteita, joita ei voi oikeassa elämässä nähdä tai näyttää. Juuri siksi osallistuva teatteri olisi niin mielenkiintoista. Ja sen jälkeen voisi järjestää keskustelutilaisuuksia, joissa olisi mahdollista purkaa juuri koettua.

Teatteri voi antaa kuitenkin niin paljon: meidän koulutukseemme kuuluu myös se, että meillä on valmiudet mennä vaikkapa tulehtuneisiin työyhteisöihin ja lähteä korjaamaan tilannetta esimerkiksi roolileikein.

Kyllä tämä teatteriala on ollut yläasteelta lähtien ihan päivänselvä juttu. Ainoa ongelma tulee olemaan varmaan se, miten tällä elää. Antaisivathan ne numerot siellä pankkitilillä tietenkin jonkinlaista varmuutta, mutta kyllä minä olen myös valmis sietämään sitä, ettei aina ole varaa esimerkiksi uusiin huonekaluihin.

Tällä hetkellä minulle tärkeintä on kuitenkin se, että tuntee tekevänsä hyvää ja yleishyödyllistä työtä.

Ainakin tähän asti se on riittänyt palkaksi."

Jutun toimitti Teemu Salohalme