Keikkalavoille Jarmo Moilanen ei enää lähde, mutta kuljettaa mieluusti marimbansa taustamusiikiksi taidenäyttelyiden avajaisiin tai rytmipohjaksi tanssistudioon. Kuvaaja: Anne Vihavainen

ANNE VIHAVAINEN

POMMISUOJISSA on eroja. Kulttuuritalo Virran pohjakerroksen varastohuone ei ole pöllöimmästä päästä pommisuojia. Lyömäsoitinopettaja Jarmo Moilasen mukaan siivoamalla ja sisustamalla siitä saa varsin kelvollisen opetustilan.

– Tilahan on iso, kyllä tänne hyvin mahtuu, Moilanen luonnehtii.

Imatran musiikkiopiston uutta lyömäsoitinopettajaa on uskominen, sillä miehellä on 30 vuoden kokemus Suomen musiikkiopistojen rumpuluokista eli kellarihuoneista, -varastoista ja pommisuojista.

Tilaa tarvitaan, sillä Jarmo Moilanen on tuonut Imatralle mukanaan kunnioitettavan määrän erilaisia lyömäsoittimia. Niitä on kertynyt ympäri maailmaa: timbales- ja djembe-rummut, kaksi marimbaa, darbuka, afrikkalainen lehmänkello, konga- ja bongorummut sekä tietysti talkingdrum ja rainmaker.

– Musiikkiopistossa pitää opettaa kaikkia lyömäsoittimia, muitakin kuin klassisia, Moilanen perustelee.

Jarmo Moilasen tunneilla eksoottisemmat lyömäsoittimet eivät jää kuriositeeteiksi. Niiden käsittelyä opetetaan siinä missä ksylofonin ja patarumpujenkin. Moilanen näet soisi, että lyömäsoitinten muistettaisiin käsittävän muutakin kuin rumpusetin.

– Lyömäsoitinten käyttö bändeissä on köyhtynyt. Rapsutetaan autotallikomppia ja siitä tehdään mukamas energistä lisäämällä volyymia. Tuloksena on, että ainoastaan rummut kuuluvat.

– Lyömäsoitinten kirjo on laaja ja niillä saa värejä ja efektejä ihan mihin musiikinlajiin tahansa. Lyömäsoittimia voisi käyttää eri kokoonpanoissa huomattavasti nykyistä laajemmin, Moilanen sanoo.

Voisiko syynä köyhtymiseen olla rumpaleihin liittyvä arvostus ja gloria? Se ei ole kehuttava. Sinfoniaorkestereissa huomion vievät solistit, big bandeissä soolosaksofonistit ja rokkibändeissä kitaristit. Rumpali on se takana takova nobody.

– Se on rumpalista kiinni. Kun katsoo vanhoja amerikkalaisia bändejä, niin niissähän rumpalilla ja muilla lyömäsoittajilla on jatkuva show meneillään, Moilanen puolustaa.

Jarmo Moilasella on liki kolmenkymmenen vuoden kokemus suomalaisten laulajien bändeissä soittamisesta. Ansioluettelossa on myös pitkä lista kaupunginorkestereita ja teattereita, joissa Moilanen on vaikuttanut. Hauskinta on soittaa big bandeissa.

– Big bandissa saa soittaa välillä todella hiljaa ja välillä vetää koko bändiä. Bob Crosby aikoinaan totesi, että kapellimestari pistää kappaleen käyntiin, jonka jälkeen rumpali ottaa oikean tempon. Se on oikea asenne, Moilanen heittää.

Enää tanssiravintolat ja keikkalavat eivät vedä. Kiintiö on täynnä.

– Aikansa kutakin. Tässä iässä haluaa yöksi omaan sänkyyn nukkumaan. Ei keikkua Hiacen keskipenkillä matkalla paikasta toiseen. Se on nuorten miesten hommaa, Moilanen toteaa.

Opetushommat ovat kivoja myös siksi, että niissä saa olla tekemisissä lasten kanssa. Moilanen nauraa, että hän on aina tullut hyvin toimeen lasten ja koirien kanssa. Aikuisten kanssa on toisenlaista.

Moilasella on ollut tapana perustaa lyömäsoitinbändi opetuspaikkakunnalleen. Kouluikäisistä koostuva yhtye on tavoitteena saada aikaan myös Imatralle. Erityisiä pääsyvaatimuksia ei ole.

– Lyömäsoitinten opiskeluun tarvitaan vain keskittymiskykyä ja mielikuvitusta. Jos osaa kävellä ja pureskella purkkaa yhtä aikaa, on rytmitaju riittävän kohdallaan. Kaikki oppivat soittamaan rumpuja, Moilanen vakuuttaa.