Tarja Tella, Niina Kestilä ja Leena Nylander tekivät yhteisnäyttelyn. Esillä on maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja videoinstallaatioita.
Kuva: Teemu Salohalme

Kolmen taiteilijan, Niina Kestilän, Leena Nylanderin ja Tarja Tellan, yhteisnäyttely avautui eilen Imatran taidemuseolla. Kestilän veistoksilla, Nylanderin grafiikalla ja videoinstallaatioilla sekä Tellan maalauksilla ei äkkiseltään tuntuisi olevan mitään yhteistä. Miten kolme niinkin erilaista taiteilijaa löysivät toisensa?

- Tapasimme Leenan kanssa yhteisen ystävän kautta Joensuussa näyttelyssä. Meidän juttumme menivät hyvin yhteen, sanoo Niina Kestilä.

Leena Nylander nyökyttelee. - Ja minä puolestani kutsuin Tarjan.

Kestilä sanoo henkilökemian olevan erittäin tärkeä osa yhteisnäyttelyn järjestämistä, sillä vaikka toisen töistä pitäisi kuinka, yhdessä työskentely voi käydä vaikeaksi ellei mahdottomaksi, jos henkilökemiat eivät sovi yhteen.

Ei mitään kellosepän työtä

- Minä pidän Leenan töistä, meidän värimaailmamme sopivat hyvin yhteen. Leenan töissä on monitasoisuutta, niissä on yhdistetty runoutta ja kirjallisuutta kuvataiteeseen ja tämä tuo uutta ulottuvuutta hänen töihinsä. Että vaikka ne ovatkin osin dokumentoivia, niissä näkyy lämpö ja läheisyys. Meitä yhdistää uteliaisuus elämään ja kiinnostus luontoa kohtaan, myös kuvataidekriitikkona toimiva Kestilä toteaa.

Tarja Tella puuttuu puheeseen. - Enemmän teitä minun mielestäni yhdistää kirjoittaminen, koska Leenan teoksissa on myös tekstiä.

Nylander ei kiellä tätä, toteaa tosin tehneensä joskus kirjallisuuskritiikkiäkin. Mutta se oli silloin, kun lapset olivat pieniä eikä omalle tekemiselle ollut aikaa.

- Silloin, kun lapset huusivat autossa, että "ei äiti, ei mennä taidenäyttelyyn!" Nylander nauraa.

- Toisaalta, kyllä minulla teokset koostuvat parista kolmesta kerroksesta ja kyllä esimerkiksi Leenan videoissa on välillä pari kuvaa päällekkäin, Niina Kestilä jatkaa.

Tarja Tellan näyttelyn kolmanneksi jäseneksi kutsunut Nylander sanoo arvostavansa ennen kaikkea Tellan töiden rohkeutta.

- Ne ovat maalauksellisia ja pikkutarkkoja ilman, että olisivat kellosepän työtä. Siis sellaista miniatyyrimäistä yksityiskohdilla tuputtelua. Tarjan töissä on hyvää se, kun niissä näkyy syyn lisäksi myös seuraus. Meitä yhdistää myös luonto, minulla sitä on grafiikassa, mutta Tarjan töissä vielä vahvemmin, Nylander analysoi.

Taide ilman sisältöä on...

- Se on aika alitajuista se, miksi joihinkin taiteilijoihin leimautuu, kuten meille on käynyt. Meitä saattavat yhdistää juuri esimerkiksi luonnon elementit, sellaiset arvomaailmaan ja ympäristöasioihin liittyvät jutut. Näitä minä näen Niinan töissä, Tarja Tella toteaa.

- Ne on paljon materiaaleissa, kun käytän paljon puuta, Niina Kestilä vastaa.

- Niin, ne ovat sävyjä, materiaaleja ja muotoja. Toisaalta on myös jännittävää, kun ei tunne toisia. Näyttelyn pitääkin syntyä vasta paikan päällä, Tella sanoo.

Niina Kestilä onkin tyytyväinen siihen, miten hyvä kokonaisuus kolmen naisen yhteisnäyttelystä lopulta syntyi, vaikkei heillä ole edes samaa aihetta tai tekniikkaa.

- Mutta yhtenäisyys voi tulla yhtenäisen muotokielen ja värien kautta. Ja sisällöstä, sillä minulle taide ei ole taidetta, jos siinä ei ole sisältöä, Kestilä lisää.

- Se on silloin vain jotain mekaanista toistoa, lisää Tarja Tella hänen vierestään.

Leena Nylander toteaa heitä yhdistävänkin varmaan selvimmin se, että he kaikki suhtautuvat taiteeseen eettisesti ja vakavasti.

- Kaikki me otamme omalla tavallamme kantaa.

Tarja Tella sanoo pitävänsä itseään kantaa ottavana, jopa ärhäkkänä.

- Se on sitten eri asia, näkyykö se töissä. Mutta koska ne ovat minussa, ovat ne töissäkin. Jos eivät ole, sitten olen tehnyt töitä sen eteen, ettei olisi.

Niin idealistisia

Kolmesta eri sukupolven olevat taiteilijat eivät näe, että sukupolvet erottuisivat taiteen teossa millään tavoin.

- Leenalla on itse asiassa käytössä moderneimmat tekniikat, sanoo Niina Kestilä, porukan nuorin, ryhmän vanhimmasta jäsenestä.

- Silloin, kun aloitin vuonna 1967, oltiin niin idealistisia. Kuviteltiin, että pystyttäisiin vaikuttamaan maailmaan. Että voidaan auttaa ihmisiä. Missäs se idealismi nyt on? Nykyään on jo niin paljon huono-osaisia, ettei niitä enää edes huomata! Tehdään rajoja etteivät huono-osaiset pääsisi tänne ja päästetään vaan hyväosaiset, Leena Nylander sanoo paheksuen.

Tella sanoo tällaista idealismia löytyvän edelleen nuoristakin, mutta se on pirstaleisempaa.

- Minun katsantokantani on hyvin erilainen. Uskon kyllä hyvin kovasti niihin asioihin, joihin uskon. Kyllä se heijastuu taiteeseenikin, mutten julista mitään. Julistaminen on aina hetkeen sidottua, taiteen pitää kestää aikaa. Tämänkin takia ikä ja aika ovat taiteessa ja taiteen tekemisessä aika epäolennaisia asioita. Taide on minulle tunnelmien ja tunnetilojen välittämistä. Teen taidetta itseni takia ja jos se koskettaa jotain ihmistä, hyvä. Taide on arkea, mutta myös jotain korkeampaa, Niina Kestilä toteaa.

- Taiteilija on aina tietyllä tavalla myös tutkija, Tarja Tella sanoo.

- Mutta kyllä minussa on edelleen kaikki se idealismini tallella. Se on nyt vain yksilötasolla se idealismi. Ihan perusjutuissa, kuten että toista ihmistä täytyy kunnioittaa, Leena Nylander lopettaa.

Teksti ja kuvat:

TEEMU SALOHALME

Niina Kestilän, Leena Nylanderin ja Tarja Tellan yhteisnäyttely on nähtävillä Imatran taidemuseolla 15.8. saakka.