Kuvaaja: *

KREETTA Onkeli omistaa Kutsumuksen kaikille, jotka kirjoittavat. Ainakin paljon kirjoittava ihminen pystyy Sanelma Salmisen tarinaan samaistumaan.

Kutsumus ei taiteilijan omakuvan mukaan lähestynyt ”valonnopeudella”. Kirjailija on ovela varas. Hän vie kirjoihinsa oman ja muiden elämistä paloja. Eikä yleensä niitä tavallisimpia. Jokainenhan meistä juo vettä ja käy kusella. Kaikki tietävät sen. Moraali kolkuttaa olkapäätä, kun lapsi tunnistaa oman elämänsä vaiheet äidin tekstistä. Lapsi ei ainakaan halua kirjailijaksi. Hän ei halua loukata ketään.

”Olin keskivertokoululainen, keskivertourheilija, keskivertokaveri. Minulla oli keskiverto ruumiinrakenne, keskiverto luonne ja keskiverto ajatusmaailma. En ollut luokan kärkeä ainekirjoituksessa. Opettajasta lauseeni ja aineeni olivat liian lyhyitä. Ryhmätöissä keksin vitsikkään otsikon. Tärkeämmät oppilaat muunsivat otsikon tavalliseksi. Viralliseksi, ajattelin myöhemmin, sillä he sijoittuivat Valtion työpaikkoihin.”

Onkeli kuvaa kirjailijan ajatuksia harhaileviksi, taloutta epävarmaksi, luonnetta epävakaaksi ja hölmöjä tekoja ja mokia kirjallisuuden nimissä tehdyiksi. Tai siis, ei kirjailija tahallaan mokaile ja hölmöile. Kirjailija on tehnyt elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa. Onkelin mukaan kirjailijan vastakohta on aivokuolema. Kirjailija on selviytyjä. Kirjailija saa itsensä puhtaaksi, vaikkei yksiössä ole kunnollista suihkua. Kokemus ja havainnot ovat leikkeleitä leivän päällä. Silloin kun muut syövät leipää ilman.

Jokainen kirjailija odottaa, että juuri hänen kirjansa pelastaa maailman. Tai edes pienen osan maailmasta, edes jonkun yksittäisen elämän. Edes osan siitä. Kaupan päälle saa murheet omista raha-asioista ja usein myös itsetunto-ongelmia. Mielenterveyskin on koetuksella kirjoittamisen aikana, mutta kirjallisuuden tähden. Kirjan vastaanotto ja palauteryöpyt tunkevat uniin jo ennen kuin koko teos on valmis. Uni on usein katkonaista. Mutta ei se mitään. Paitsi joskus. Kirjailija ei voi tehdä töitä kahdeksasta neljään ja pitää puolen tunnin ruokatuntia kun kello on 12. Sen sijaan hän voi valvoa yöllä neljään ja nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa. Olla keskellä viikkoa krapulassa, jos haluaa.

Kaikesta on hyötyä kirjailijalle. Siitäkin, että Työväentalolla olleesta huonekaluliikkeestä tuli joskus haettua teippirullia rannerenkaiksi. Eihän mitään voi kirjoittaa ilman havaintoja. Tai muistoja. Illalla kannat kattoon ja aamulla köyden jatkeeksi. Tai sitten toisin päin. Itsemurha ei ehdi toteutua, kun mielialat vaihtuvat niin usein. Sellaista on joidenkin kirjoittajien elämä. Niinhän se. Runsas alkoholinkulutus, tupakka ja sikarit, sotkuinen koti, ahdistus, maanisdepressiivisyys, masennus ja unettomuus yhdistetään usein kirjailijoihin, mutta eivät nekään jokaisessa asu. Onkeli katkoo ennakkoluuloilta siivet.

Miellyttävä kirja. Ei sovellu kaavoihin kangistuneille moraalipirkoille tai -erkeille. Stereotyyppinen ”normaali” saa melko varmasti sätkyn.

ANNIINA MEURONEN