Konsta Pylkkästä näyttelevä Kai Lehtinen on useimmille tuttu televisiosarjan Raidina. Kuvaaja: Marja-Leena Hukkanen

SUHTAUDUN melkoisella varauksella kirjoista tehtyihin elokuviin ja teatteriesityksiin: romaani on jo pelkästään rönsyilynsä vuoksi lajina niin erilainen kuin draama, että proosan muuttaminen toimivaksi draamaksi on suurehko haaste.

Siksipä ilo on sitäkin suurempi, kun Kari Väänäsen ohjaama Havukka-ahon ajattelijaa katsoessa eivät rakenteelliset ongelmat ärsytä, proosan hidassoutuisuus haittaa eikä juonettomuus häiritse.

Elokuva toimii, vaikkei oikein tiedäkään, miten; eipä tuota tiennyt sanoa ohjaajakaan.

Tarinalla ei ole selvää rakennetta eikä yksiselitteistä juonta, mutta Väänänen saa rakennettua paitsi Konsta Pylkkäsestä (Kai Lehtinen), myös tämän suhteesta ulkomaailmaan niin mielenkiintoisen kokonaisuuden, että sitä seuraa haltioituneena.

Alussa tosin hetken aikaa epäilyttää, kun kamera seuraa aikansa ilmassa liitelevää petolintua.

Onneksi ilmeisimmät vertauskuvat jäävät siihen ja jatkossa kuvaaja Timo Salmisen kamera poimiikin omaperäisempiä yksityiskohtia.

Tarinassa Konsta Pylkkänen saa kuulla kahden maisterismiehen luontotutkimuksista ja työntyy näille avustajaksi. Siitä alkaa kahden erilaisen maailman kohtaaminen, joka tapahtuu tyylikkäästi turhaa räiskettä ja selittelyä väistäen: kuva, jossa resuinen Pylkkänen istuu viisaana uutuuttaan kiiltävän mikroskoopin ääressä, riittää kertomaan kaiken.

Väänänen täydentää pitkin elokuvaa hienosti Konsta Pylkkäsen henkilöhahmoa ja antaa sieltä täältä pieniä vihjeitä siitä, kuka Pylkkänen on miehiään. Hän pitää Pylkkäsen viattomuuden ja jopa lapsekkaan uteliaisuuden positiivisina ominaisuuksina ilman, että katsoja alkaisi missään vaiheessa aliarvioida tai aliarvostaa Pylkkästä. Pylkkäsen tragedia työntyy esiin rivien ja kuvien välistä, ja se riittää samaistumiseen.

Pikku-Niken (Konsta Pöyliö) hahmon kautta näytetään tyylikkäästi Konstan hellempi ja isällisempi puoli.

Niken Konstaa kohtana tuntema suuri kunnioitus kumoaa taiten ihmisten naureskelut ja asettaa yleisön ajatuksissa Konstaa pilkkanaan pitävät ihmiset siihen lokeroon, johon ne Konstankin mielestä kuuluvat.

Kai Lehtisen näyttelijäntyö Pylkkäsenä on systemaattisen upea ja koko elokuvan kantava voima. Lehtinen on uskottavalla tavalla naiivi ja omituinen - ja sitten hän vilauttaa vähäeläisesti Konstan sisimmässä pyörivää tunnemyrskyä ja muuttaa käden käänteessä kevyen hetken pohdiskelevaksi.

Väänäsen kuvat ovat kauniita ja tarina kulkee eteenpäin välttäen käsittämättömän hyvin episodimaisuuden tunteen, vaikka Kuoliaaksinaurattajan talossa vierailtaessa jo lähimpänä turhaa pyöritystä käydäänkin.

Myös Väänäsen huumori on miellyttävän fiksua, alleviivaamatonta ja järkevästi säännösteltyä. Ja loppu on yhtä vähäeläisen koskettava.

Kyllä tästä saa ihan aiheesta ylpeä olla.

TEEMU SALOHALME